sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Ruusuritari


Elämä on valintoja. Tässä viikonvaihteessa keväisen aurinkoinen Turku suorastaan pursui tapahtumia. Omaan ohjelmaani olisivat voineet kuulua kaupunginorkesterin ja CCA-kuoron esiintyminen liikekeskus Hansassa, kirkkopäivien runsas ohjelma tai vaikkapa yliopiston publiikki. Lisänä listalla muutama muu henkilökohtainen vierailu tai asia. Päätös oli kuitenkin helppo ja tehty jo aiemmin: ei muuta kuin viideksi tunniksi elokuvateatteriin Richard Straussin Ruusuritaria kuuntelemaan!

Tässä produktiossa Rene Fleming esiintyy ilmeisesti viimeisestä kertaa oopperan lavalla. Näihin ilmoituksiin voi toki suhtautua varauksella - ehkäpä hän ei enää laula juuri tätä roolia? Jorma Hynnisen vastaavan kaltaisiin lopettamisilmoituksiin on jo Suomessa totuttu useamman vuoden ajan. Kun Octavian roolin lauloi Elina Caranca - samoin ajatuksin - viimeistä kertaa roolin laulaen, oli syytä odottaa huippuesitystä! Harvoinpa METin suhteen tarvitsee muuta olettaakaan.

Tänä talvena Finnkinon oopperassakäyntimme ovat jääneet kyllä luvattoman vähälle. Parisen vuotta sitten kävimme paikalla kausikorttilaisina. Tällöin näimme lukuisia oopperoita, joiden esittäminen asettaa korkeat laatuvaatimukset hyvälle esitykselle. Myös harvinaisempien oopperoiden bongaus onnistuu formaatin avulla loistavasti.

Finnkinon punaiset tuolit ovat muuten samaa väriä kuin New Yorkin oopperan vastaavat. Hintaero on merkittävä. Jos Metropolitanissa haluaa permantopaikan, jossa samalla tavalla lähietäisyydellä voi nähdä laulajat, täytyy varautua suurempaan kustannukseen kuin mitä elokuvateatterissa joutuu. Ainahan Helsinki Vantaalla voi kuitenkin jättää sen kalliin sämpylän syömättä, jos budjettiasiat aiheuttavat huolta... Toinen asia on, että vaikka Don Carlos kuulostikin hienolle paikan päällä, parvet ovat Metissä todella kaukana lavalta (kiikarit mukaan).

Elokuvateatterin oopperat ja Lontoon National Theatre esitykset, Bolsoin balettia unohtamatta ovat loistava kulttuuriteko elokuvateatteriketjulta. Joskus näitä esityksiä näkee myös yleisradion kautta kotona. Äänentoistolaitteet eivät kuitenkaan tällöin ole samaa tasoa. Ja jos joku pelkää kielitaitonsa puolesta, siellähän sitä kieltä sitten oppii. Turun syntyperäinen englanninkielinen yleisö Shakespeare Companyn esitystä seuratessa, nauroi kyllä aivan eri paikoissa kuin me muut. Niinhän se aina on.

Ruusuritari sijoittuu Habsburgien aikakauden loppuun Wieniin. Sen musiikki soljuu monitahoisena ja tarina sisältää symboliikkaa, joka kiehtoo ajattomasti. Vaikka mikään melodia itsessään ei ole omaksuttavissa kertakuulemalla, Straussin kauneus lumoaa. Koskettavimpia hetkiä ovat Marsalkattaren ajan olemusta pohtiva aaria ja italialaisen laulajan aariat ensimmäisessä näytöksessä. Kuten tietysti myös kuuluisa kolmannen näytöksen lopputertsetti.

Enempää juoneen menemättä, pohjimmiltaan teos on opera buffan ja semi-serian välimuoto. On aina ihmeellistä, kun joku näyttelee sekä naista että miestä vuorotellen. Tässä ohjauksessa libreton mahdolliset kuolleet hetket oli kyllä täytetty oivaltavasti - aina Piukat paikat elokuvan hahmoihin viitaten.

Metin oopperoiden lavasteet ovat luku sinänsä. Ne ovat fantastiset. Ruusuritarissa palatsin seinälle sijoitetut taulut olivat aitoja kopioita Wienin piiritystä esittävistä maalauksista ja toisen näytöksen Secession tyyli sotilaallisine elementteineen vaikuttava. Kun tähän lisättiin kolmannen näytöksen dekadentti bordellisisustus, ohjaajan ajatus erään aikakauden päättymisestä tuli selkeästi esiin. 

Kaikki jotka tuntevat Wienin ja ovat ihastelleet sen arkkitehtuuria, taiteita ja musiikkia lienee miettineet ohimennen myös seuraavaa ajatusta:

Onko kuitenkin niin, että ihminen ei pohjimiltaan kestä kauneutta?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti