maanantai 7. tammikuuta 2019

Tuntematon mestari



Viikonloppu meni häröillessä: perjantaina näimme Tuntematon mestari elokuvan -seuraavana päivänä kävelimmekin jo Helsingin bulevardilla ja vanhan kirkon puistossa sen kuvauspaikkoja katsastaen. Kävimme myös "Olavi Launion" taidekaupassa, joka löytyy kahvila Ekbergin vierestä. Vihje Taikolaisille: aivan samoin kuin elokuvassa, liikkeenharjoittaja mainitsi paikan olevan myynnissä...

Illalla ennen kotiin lähtöä kävelimme ensimmäisten joukossa Helsinki Lux festivaalin reitillä. Finlandia-talo oli valaistu hienosti, mutta Aurora Karamzinin huvilan pihalla ollut teos edusti tyyliä "earth hour" sillä olimme ilmeisesti liikkeellä noin puolta tuntia liian aikaisin. Kirjastotalo oodi kruunasi päivän. 

Sitten asiaa: Klaus Härön Tuntematon mestari on elokuva, jonka katsoisi mielellään vaikka kaksi kertaa. Monet arvostelijat kehuvat elokuvaa sen maalauksellisuudesta, Heikki Nousiaisen näyttelijätyöstä ja käsikirjoituksesta, jossa esiin nousee sukupolvien kohtaamattomuus ja vanhan maailman jännite suhteessa uuteen. 

Elokuvan taidekauppias käyttää lankapuhelinta, kirjoituskonetta ja etsii tietonsa Ateneumin arkistoista. Kauppiaan tyttärenpoika Otto, Amos Brotherus, tulee isoisänsä luo koulun työharjoitteluun... näiden kahden vuorovaikutus ja dialogi on vain yksi elokuvan hienoista oivalluksista! Jotta vältettäisiin turhat juonipaljastukset - elokuvan juoni on sangen suoraviivainen - todettakoon vain, että huutokaupan signeeraamaton teos osoittautuu Ilja Repinin maalaamaksi. 

Elokuvan teema ja sanoma on syvä. Se kiteytyy ruotsalaisen taideasiantuntijan lausuntoon teoksesta: Koska mestarin taulu on kuva Kristuksesta ja siten käsitettävä ikonina - ei muotokuvana - taiteilija ei ole signeerannut sitä. 

Mikä lopulta ratkaisee taulun arvon? Onko se 120.000€ vai vain 10.000€. Mikä onkaan hinnan ja arvon ero? 

Tämä riippuu yksin uskosta. 

Jokaisen meistä tulisi kantaa taakkaansa arvokkaasti, sillä elämän arvo ei ole kiinni ulkoisessa menestyksessä tai sen vastakohdassa, epäonnistumisessa.

Käykää katsomassa tämä hieno elokuva!


sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Kone kaikkivaltias

Atena 2018, 237 sivua

Ajatus, että teknologia olisi neutraalia ja että se ei vaikuttaisi ajatelutapoihimme "on vastuuttoman teknologisen idiootin tunnoton näkemys" kirjoitti Marshall McLuhan jo 1960-luvulla. McLuhan oli tuolloin huolissaan television vaikutuksesta ihmiseen. Nyt tämä argumentti on vieläkin ajankohtaisempi somen ja Internetin kasvavien negatiivisten puolten tullessa yhä selvemmin esiin ihmisten käytöksessä.

Pekka Vahvasen kirja Kone kaikkivaltias osuu samaan valtavirtaan, jossa Andrew Keenin How to fix the future, staying human in the digital age tai vaikkapa (mielestäni turhan korkealle nostetun) Yuval Noah Hararin 21 lessons for the 21st century teknoutopiat keskustelevat samoista aiheista. Vahvanen asettuu akselilla teknologiamyönteisyys vahvasti sen negatiiviseen laitaan, jos Harari edustaa sen positiivista äärilaitaa - Andrew Keen löytyy näiden kirjailijoiden keskeltä. Jos Vahvanen kirjoittaisi englanniksi ja häntä markkinoitaisiin (heh, heh) somen kautta, saattaisi hän hyvinkin saada suuren kansainvälisen lukijakunnan. Itse pidän Kone kaikkivaltias - kirjaa em. kolmesta kirjasta parhaimpana. Tämä kirja on sekä helppolukuinen että ajankohtainen. Siksi se kannattaa lukea.

Mistä sitten pitäisi olla huolissaan?

Kirjan mukaan hyvinkin monesta asiasta: tekoälyn tulevasta ylivoimasta suhteessa ihmiseen, siitä loogisesti seuraavan ammattien katoamisesta ja automatisoituneiden asejärjestelmien tuhovoimasta verrattuna perinteisiin sotilaisiin. Akuutimpi, jo näkyväksi tullut, uhka kohdistuu kuitenkin itse demokratiaan. 

Hiljainen ja hidas reflektiivinen, itsenäinen ja oma-aloitteinen ajattelu on korvautumassa digiajan reaktiivisuudella, joka luonteensa mukaisesti kannustaa nopeisiin mielipiteisiin, nopeaan tarpeentyydytykseen ja siihen liittyvään pinnallisuuteen. Facebook ja älypuhelimet vieroittavat ihmisiä toisistaan, eristävät nämä omiin kupliinsa ja synnyttävät pahaa oloa ihmisten pyöriessä omien tarpeidensa ja ajatustensa ympärillä. Pornon myötä seksi vähenee. Vähitellen some-tyylinen räävitön ja toisista piittaamaton käytös leviävät myös reaalimaailmaan. 

Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön mukaan korkeakouluopiskelijoiden masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt ovat kolminkertaistuneet vuodesta 2000 lähtien Suomessa. Masennusdiagnoosin on saanut 10,2% ja ahdistuneisuushäiriön 7,4% yliopisto-opiskelijoista. Luvut ovat hyvin lähellä muusta lähteestä kuulemaani 1997 ikäluokan lukua, jossa 20% ko. vuonna syntyneistä on saanut hoitoa vaativan diagnoosin. 

Tätä vahvistaa myös oma havaintoni, jonka mukaan viimeisen kolmen vuoden aikana yliopistolle on syntynyt kokonaan uusi opiskelijaryhmä - itkeskelijät. Nämä opiskelijat eivät pysty osallistumaan opetukseen vaan saattavat ryhtyä itkemään täysin irrallaan siitä mitä heidän ympärillään tapahtuu. Jotta balanssi säilyisi todettakoon, että 80% opiskelijoista on edelleen täysin normaaleja, osa ehkä fiksumpiakin kuin esim. 25 vuotta sitten. Pelkään kuitenkin, että ongelma tulee kasvamaan ennenkuin se tunnustetaan ja toimenpiteisiin todella ryhdytään. Managerialismi, jolla asioita nyt hoidetaan, ei näennäisneutraalina hallinnointina ole tähän suinkaan valmis. 

Vaikka somemaailmassa olisi satoja "kavereita", reaalimaailman yksinäisyys on tosiasia. Toisaalta blogien ja Instagrammin valheellinen maailma aiheuttaa painetta oman elämän kaunistelemiseen ja teeskentelyyn toisille siitä, kuinka mahtavaa oma elämä onkaan. Samaan aikaan somejätit koukuttavat ihmisiä tietoisesti ja manipuloivat heidän tunteitaan tunnetuin seurauksin. Uhriutuminen ja vihapuhe leviävät sekä muut ääri-ilmiöt korostuvat.  Lopulta demokratia, oikeusvaltio ja kansainvälinen järjestys joutuvat vaakalaudalle. Elämme henkisesti 1930-lukua. 

O tempora, o mores - Pekka Vanhanen käy läpi em. diskurssin historiaa ja monesta kirjoittajasta poiketen tuo esiin myös omaan henkilöhistoriaansa liittyvät mahdolliset harhat ja ennakkokäsityksensä. Eivätpä nuo hänen argumenttiensa loogisuutta kuitenkaan suuremmin heiluta. Hiipii mieleen ajatus, että kirjoittaja saattaa sittenkin olla oikeassa.

Disclaimer: väitän silti socionomics teoriaan viitaten, että tunnetila ja mieliala ohjaavat myös teknologian käyttöä. Positiivisempana aikana myös Internet oli positiivisempi kuin se on nyt.

Vaaralliseksi asian tekee se, että Internet toimii kuin vahvistin.

Paha ja hyvä vahvistuvat samanaikaisesti. 







tiistai 20. marraskuuta 2018

Not for profit

Näytä lähdekuva
Princeton University Press, 2012
Miksi humanisteja tarvitaan? Vastauksen antamisessa kannatta olla tarkkana, sillä puhuja voi hyvinkin puhua itsensä pussiin. Näin käy myös Martha Nussbaumille.  Hän tulee väittäneeksi kirjassaan, että empatialla, taiteen harrastamisella tai muilla liberal arts -perinteeseen liittyvällä toiminnalla ei ole suoraa yhteyttä yhteiskunnan taloudellisen menestykseen. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin todistelee, kuinka juuri humanisteja tarvitaan teollisuuden innovaatiota ja luovuutta edistämään. Kyse on tietenkin paradokseista.

Kirjan pääväittämä on kuitenkin vahva. Donald Winnicottiin viitaten Nussbaum kuvailee kuinka humanismi - sanamukaisesti ihmiseen liittyen - paljastaa ihmisyyteen kuuluvan heikkouden, osaamattomuuden ja haurauden. Homo economicus ei tätä voi sietää, sillä kontrolli ja sen käyttö liittyvät vahvuuteen. Ihmisyyteen liittyvä häpeä ja osaamattomuus ei siis ole soveliasta. Niinpä taide tai humanismi ei ole vain turhaa - tosiasiassa sitä jopa pelätään!

Chicagon yliopiston filosofian professori on hyvin perehtynyt myös Intialaiseen kulttuuriin. Rabindranath Tagore on ainakin itselleni uusi tuttavuus, johon ammatillisistakin syistä tulisi perehtyä. Vaikuttaa siltä, että huolimatta suurista kulttuurieroista, reformipedagogiikan edustajat jakavat aina saman kohtalon. Tagoren nimi on jäänyt historiaan, samalla tavalla kuin vaikkapa Pestalozzin Euroopassa (ainakin Jyväskylässä se on kaupungin paras puolalaisravintola...)

Kasvatuksen historia on sen kritiikin historiaa. 

Kuuluisin kriitikoista John Dewey on saanut lauseitaan Columbia University Teachers Collegen seinälle. Toinen John - nimeltään Ford, kuitenkin päihitti hänet liukuhihnoineen. Siinäpä lyhykäisyydessään 1900-luvun amerikkalainen koulutushistoria... (tämä anekdootti on Diana Ravitchiltä - ei Nussbaumilta).

Liberal Arts ajatus amerikassa perustuu Sokrateen menetelmälle ja pyrkimykselle tarjota sitä kaikille kandidaattivaiheen opiskelijoille. Euroopassa kirjallisuus, filosofia jne. on valitettavasti keskittynyt laitoksilleen, ja samaan aikaan kaikille opiskelijoille tarjottavat vapaat opinnot ovat vähissä tutkintovaatimuksien puristuksissa. Tunne itsesi ei priorisoidu valmistu nopeasti ajatuksen kanssa. Samaan aikaan todelliset yliopiston valmistumisajat ovat, eri syistä, pitkiä.

Tästä tuleekin mieleeni dieselautoverotus... kun systeemi on luotu tukien varaan, sen muuttaminen tai purkaminen tuntuu olevan mahdotonta. Kannattaisiko joskus kokeilla vaikka yksilön vastuuta omista asioistaan? Niinkauan kuin systeemi on tärkeämpi kuin vapaa (vastuullinen) ihminen, ei näihin asioihin tulla löytämään ratkaisuja. Tullaan tarvitsemaan todellinen kriisi osaamisessa ja taloudessa ennenkuin muutos nähdään välttämättömänä.

Takaisin aiheeseen: kirjailija tarjoaa erään mielenkiintoisen näkökulman Liberal arts- ohjelmien säilymiseen Yhdysvalloissa. Monesti lahjoittajien varassa elävät ohjelmat saavat rahansa liike-elämässä menestyneiden henkilöiden toimesta, joilla on positiiviset kokemukset omasta taideharrastuksestaan ja yliopistokursseistaan.

Vastaava narratiivi Suomessa - koskien lähinnä virkamieshallintoa, sillä mesenaatteja meillä ei oikeastaan ole - lähtee liikkeelle henkilön omista koulukokemuksista, jotka monestikkaan eivät ole positiivisia. Mistäkö tiedän tämän? Esim. väitöskirjaani liittyvän projektin organisoimisen yhteydessä saamiini kokemuksiin...

Summa summarum:

Erilaisten asioiden saama tuki liittyy aina päättävien tahojen emotionaaliseen suhteeseen asiasta.

Sitä on olla ihminen.