sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Kone kaikkivaltias

Atena 2018, 237 sivua

Ajatus, että teknologia olisi neutraalia ja että se ei vaikuttaisi ajatelutapoihimme "on vastuuttoman teknologisen idiootin tunnoton näkemys" kirjoitti Marshall McLuhan jo 1960-luvulla. McLuhan oli tuolloin huolissaan television vaikutuksesta ihmiseen. Nyt tämä argumentti on vieläkin ajankohtaisempi somen ja Internetin kasvavien negatiivisten puolten tullessa yhä selvemmin esiin ihmisten käytöksessä.

Pekka Vahvasen kirja Kone kaikkivaltias osuu samaan valtavirtaan, jossa Andrew Keenin How to fix the future, staying human in the digital age tai vaikkapa (mielestäni turhan korkealle nostetun) Yuval Noah Hararin 21 lessons for the 21st century teknoutopiat keskustelevat samoista aiheista. Vahvanen asettuu akselilla teknologiamyönteisyys vahvasti sen negatiiviseen laitaan, jos Harari edustaa sen positiivista äärilaitaa - Andrew Keen löytyy näiden kirjailijoiden keskeltä. Jos Vahvanen kirjoittaisi englanniksi ja häntä markkinoitaisiin (heh, heh) somen kautta, saattaisi hän hyvinkin saada suuren kansainvälisen lukijakunnan. Itse pidän Kone kaikkivaltias - kirjaa em. kolmesta kirjasta parhaimpana. Tämä kirja on sekä helppolukuinen että ajankohtainen. Siksi se kannattaa lukea.

Mistä sitten pitäisi olla huolissaan?

Kirjan mukaan hyvinkin monesta asiasta: tekoälyn tulevasta ylivoimasta suhteessa ihmiseen, siitä loogisesti seuraavan ammattien katoamisesta ja automatisoituneiden asejärjestelmien tuhovoimasta verrattuna perinteisiin sotilaisiin. Akuutimpi, jo näkyväksi tullut, uhka kohdistuu kuitenkin itse demokratiaan. 

Hiljainen ja hidas reflektiivinen, itsenäinen ja oma-aloitteinen ajattelu on korvautumassa digiajan reaktiivisuudella, joka luonteensa mukaisesti kannustaa nopeisiin mielipiteisiin, nopeaan tarpeentyydytykseen ja siihen liittyvään pinnallisuuteen. Facebook ja älypuhelimet vieroittavat ihmisiä toisistaan, eristävät nämä omiin kupliinsa ja synnyttävät pahaa oloa ihmisten pyöriessä omien tarpeidensa ja ajatustensa ympärillä. Pornon myötä seksi vähenee. Vähitellen some-tyylinen räävitön ja toisista piittaamaton käytös leviävät myös reaalimaailmaan. 

Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön mukaan korkeakouluopiskelijoiden masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt ovat kolminkertaistuneet vuodesta 2000 lähtien Suomessa. Masennusdiagnoosin on saanut 10,2% ja ahdistuneisuushäiriön 7,4% yliopisto-opiskelijoista. Luvut ovat hyvin lähellä muusta lähteestä kuulemaani 1997 ikäluokan lukua, jossa 20% ko. vuonna syntyneistä on saanut hoitoa vaativan diagnoosin. 

Tätä vahvistaa myös oma havaintoni, jonka mukaan viimeisen kolmen vuoden aikana yliopistolle on syntynyt kokonaan uusi opiskelijaryhmä - itkeskelijät. Nämä opiskelijat eivät pysty osallistumaan opetukseen vaan saattavat ryhtyä itkemään täysin irrallaan siitä mitä heidän ympärillään tapahtuu. Jotta balanssi säilyisi todettakoon, että 80% opiskelijoista on edelleen täysin normaaleja, osa ehkä fiksumpiakin kuin esim. 25 vuotta sitten. Pelkään kuitenkin, että ongelma tulee kasvamaan ennenkuin se tunnustetaan ja toimenpiteisiin todella ryhdytään. Managerialismi, jolla asioita nyt hoidetaan, ei näennäisneutraalina hallinnointina ole tähän suinkaan valmis. 

Vaikka somemaailmassa olisi satoja "kavereita", reaalimaailman yksinäisyys on tosiasia. Toisaalta blogien ja Instagrammin valheellinen maailma aiheuttaa painetta oman elämän kaunistelemiseen ja teeskentelyyn toisille siitä, kuinka mahtavaa oma elämä onkaan. Samaan aikaan somejätit koukuttavat ihmisiä tietoisesti ja manipuloivat heidän tunteitaan tunnetuin seurauksin. Uhriutuminen ja vihapuhe leviävät sekä muut ääri-ilmiöt korostuvat.  Lopulta demokratia, oikeusvaltio ja kansainvälinen järjestys joutuvat vaakalaudalle. Elämme henkisesti 1930-lukua. 

O tempora, o mores - Pekka Vanhanen käy läpi em. diskurssin historiaa ja monesta kirjoittajasta poiketen tuo esiin myös omaan henkilöhistoriaansa liittyvät mahdolliset harhat ja ennakkokäsityksensä. Eivätpä nuo hänen argumenttiensa loogisuutta kuitenkaan suuremmin heiluta. Hiipii mieleen ajatus, että kirjoittaja saattaa sittenkin olla oikeassa.

Disclaimer: väitän silti socionomics teoriaan viitaten, että tunnetila ja mieliala ohjaavat myös teknologian käyttöä. Positiivisempana aikana myös Internet oli positiivisempi kuin se on nyt.

Vaaralliseksi asian tekee se, että Internet toimii kuin vahvistin.

Paha ja hyvä vahvistuvat samanaikaisesti. 







tiistai 20. marraskuuta 2018

Not for profit

Näytä lähdekuva
Princeton University Press, 2012
Miksi humanisteja tarvitaan? Vastauksen antamisessa kannatta olla tarkkana, sillä puhuja voi hyvinkin puhua itsensä pussiin. Näin käy myös Martha Nussbaumille.  Hän tulee väittäneeksi kirjassaan, että empatialla, taiteen harrastamisella tai muilla liberal arts -perinteeseen liittyvällä toiminnalla ei ole suoraa yhteyttä yhteiskunnan taloudellisen menestykseen. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin todistelee, kuinka juuri humanisteja tarvitaan teollisuuden innovaatiota ja luovuutta edistämään. Kyse on tietenkin paradokseista.

Kirjan pääväittämä on kuitenkin vahva. Donald Winnicottiin viitaten Nussbaum kuvailee kuinka humanismi - sanamukaisesti ihmiseen liittyen - paljastaa ihmisyyteen kuuluvan heikkouden, osaamattomuuden ja haurauden. Homo economicus ei tätä voi sietää, sillä kontrolli ja sen käyttö liittyvät vahvuuteen. Ihmisyyteen liittyvä häpeä ja osaamattomuus ei siis ole soveliasta. Niinpä taide tai humanismi ei ole vain turhaa - tosiasiassa sitä jopa pelätään!

Chicagon yliopiston filosofian professori on hyvin perehtynyt myös Intialaiseen kulttuuriin. Rabindranath Tagore on ainakin itselleni uusi tuttavuus, johon ammatillisistakin syistä tulisi perehtyä. Vaikuttaa siltä, että huolimatta suurista kulttuurieroista, reformipedagogiikan edustajat jakavat aina saman kohtalon. Tagoren nimi on jäänyt historiaan, samalla tavalla kuin vaikkapa Pestalozzin Euroopassa (ainakin Jyväskylässä se on kaupungin paras puolalaisravintola...)

Kasvatuksen historia on sen kritiikin historiaa. 

Kuuluisin kriitikoista John Dewey on saanut lauseitaan Columbia University Teachers Collegen seinälle. Toinen John - nimeltään Ford, kuitenkin päihitti hänet liukuhihnoineen. Siinäpä lyhykäisyydessään 1900-luvun amerikkalainen koulutushistoria... (tämä anekdootti on Diana Ravitchiltä - ei Nussbaumilta).

Liberal Arts ajatus amerikassa perustuu Sokrateen menetelmälle ja pyrkimykselle tarjota sitä kaikille kandidaattivaiheen opiskelijoille. Euroopassa kirjallisuus, filosofia jne. on valitettavasti keskittynyt laitoksilleen, ja samaan aikaan kaikille opiskelijoille tarjottavat vapaat opinnot ovat vähissä tutkintovaatimuksien puristuksissa. Tunne itsesi ei priorisoidu valmistu nopeasti ajatuksen kanssa. Samaan aikaan todelliset yliopiston valmistumisajat ovat, eri syistä, pitkiä.

Tästä tuleekin mieleeni dieselautoverotus... kun systeemi on luotu tukien varaan, sen muuttaminen tai purkaminen tuntuu olevan mahdotonta. Kannattaisiko joskus kokeilla vaikka yksilön vastuuta omista asioistaan? Niinkauan kuin systeemi on tärkeämpi kuin vapaa (vastuullinen) ihminen, ei näihin asioihin tulla löytämään ratkaisuja. Tullaan tarvitsemaan todellinen kriisi osaamisessa ja taloudessa ennenkuin muutos nähdään välttämättömänä.

Takaisin aiheeseen: kirjailija tarjoaa erään mielenkiintoisen näkökulman Liberal arts- ohjelmien säilymiseen Yhdysvalloissa. Monesti lahjoittajien varassa elävät ohjelmat saavat rahansa liike-elämässä menestyneiden henkilöiden toimesta, joilla on positiiviset kokemukset omasta taideharrastuksestaan ja yliopistokursseistaan.

Vastaava narratiivi Suomessa - koskien lähinnä virkamieshallintoa, sillä mesenaatteja meillä ei oikeastaan ole - lähtee liikkeelle henkilön omista koulukokemuksista, jotka monestikkaan eivät ole positiivisia. Mistäkö tiedän tämän? Esim. väitöskirjaani liittyvän projektin organisoimisen yhteydessä saamiini kokemuksiin...

Summa summarum:

Erilaisten asioiden saama tuki liittyy aina päättävien tahojen emotionaaliseen suhteeseen asiasta.

Sitä on olla ihminen.









torstai 25. lokakuuta 2018

Iiro & Amadeus




Lehmänkarvatossut?

Iiro Rantala, piano ja musiikin johto 
Iiro Rantala: Pekka Pohjola
Iiro Rantala: Karma, Anyone with a heart, Freedom

Einojuhani Rautavaara: Pelimannit op. 1 

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto nro 21 C-duuri KV 467 

Iiro Rantala: Tears for Esbjörn, Happy Hippo, Hard Score


Huomisen perjantain konsertti on kuulemma loppuunmyyty - tänäänkin sali oli muutamaa paikkaa lukuunottamatta täynnä, yleisö innoissaan!
Jos ei pääse paikalle konsertin voi katsoa striiminä osoitteesta:
http://www.tfo.fi/fi/live/iiro-amadeus
Kannattaa käydä vilkaisemassa... sen verran mielenkiintoista musiikkia on tarjolla.
Iiro Rantalaa olen livenä nähnyt noin kolmisen kertaa soolokeikoilla ja solistina. TV-ohjelmia en niinkään ole seurannut, vaikka ehkä olisi pitänyt, sen verran lähelle aihepiiri menee omaa työtänikin.
On selvä, että musiikillisille puritanisteille Rantala voi olla punainen vaate, toisaalta crossover ei nykyään herätä enää niin suuria tunteita kuin se ehkä aiemmin on aiheuttanut.
Niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa, musiikkikasvatusta (sikäli kun joku tällaisen termin ylipäätään hyväksyy) tarvitaan myös vanhemmalle ikäluokalle. Tässä tehtävässä, muusikouden lisäksi, Rantala on erittäin ansioitunut.
Vielä joitain subjektiivisia havaintoja, joita voinee kutsua myös kritiikiksi. 
Illan sävellyksistä pidin eniten yhdistelmästä Karma, Anyone with a heart. Rantalan musiikki on laveaa, ehkä hieman elokuvamaista. Kun säveltäjä malttaa antaa aikaa ajatuksilleen aikaa kokonaisuus on nautittava. Freedom - sävellyksessä Steinway preparoidaan filtillä ja paperiarkilla - vaikutelma soinnista on digitaalinen.
Musiikillinen aines säveltäjällä muistuttaa kollaasia. Improvisaatiossa aiheista hypitään melko nopeasti aiheesta toiseen ja tarkkakorvainen kuulija huomaa tiettyjen keinojen toistuvan usein. Esim.  matalassa rekisterissä rymytään kunnes yht' äkkiä pianisti loikkaa ylärekisteriin soittamaan teemaa pehmeästi. Nelijakoiset teemat vaihtuvat nopeasti kolmijakoiseksi tuottaen karnevalistisen tunnelman.
Mozartin konserton kohdalla lopputulos on humoristinen, jossain kohtaa päälleliimatun oloinen, joka tapauksessa anarkistinen ja omanlaisensa. Välillä mennään kyllä metsän rajoilla - olisiko siis less, still more? 
Kyllähän Sibeliuskin karsi viulukonserttonsa ensimmäistä versiota nykymuotoonsa. Hyvääkin pystyy siis parantamaan.
Kiitos konsertista!












maanantai 8. lokakuuta 2018

Handshake

Here we go

Kipuwex and Mendolor collaborate to develop hospital pain measurement

Start-up companies Kipuwex from Oulu and Mendolor from Turku combine their forces to introduce objective pain measurement in hospital care. 

Kipuwex has developed an IoT device that is attached to a patient’s chest, measuring pain experienced by babies and people unable to express their pain. Kipuwex has previously signed a research and co-operation agreement with MiniSV in Nanjing, China.

Mendolor examines the combination of subjective and objective pain evaluation, primarily in the treatment of post-operative pain. Subjective pain information is described by patients themselves, while medically measured information is considered objective. The goal is to produce a "predictable algorithm" that predicts recovery processes and the amount of medication required. Mendolor has a cooperation agreement with COMB+ in Beijing.

The signed cooperation agreement is mutually beneficial: it allows the two companies to combine their USPs, Kipuwex focusing on the development of care for children (0-7 years), and Mendolor targeting the adult population. 

Although pain measurement with pen and paper has been a common practice in hospitals for decades, the system lacks meaningfulness in practical nursing. The gathered information has not been readily utilized nor shared in treatment and medication.

Good pain management has many functions. It alleviates suffering, reduces complications, promotes patient healing, and shortens the duration of hospitalization. In particular, relieving pain is especially important in premature babies whose central nervous system have not yet fully developed. Their untreated pain can leave a lifelong trace that can later disturb child development.

The need for pain measurement is urgent. The opioid crisis, resulting from bad pain medication practices in the United States, has led to growing deaths around the world. Precise information on the effects of drugs will enable accurate development of substitutes for opioid drugs.


sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Yhdessä eteenpäin

Tästä lähtee...
Kipuwex ja Mendolor yhteistyöhön sairaaloiden kivunmittauksen kehittämiseksi

Oululainen Kipuwex ja turkulainen Mendolor yhdistävät voimansa objektiivisen kivun-mittauksen käyttöön ottamiseksi osana potilaiden sairaalahoitoja.

Kipuwex on kehittänyt potilaan rintaan kiinnitettävän loT-laitteen, joka mittaa kipua vauvoilta ja henkilöiltä, jotka eivät pysty itse ilmaisemaan tuntemaansa kipua. Kipuwex on jo aiemmin allekirjoittanut tutkimus- ja yhteistyösopimuksen MiniSV:n kanssa Nanjingissa, Kiinassa.

Mendolor testaa subjektiivisen ja objektiivisen kivun arvioinnin yhdistämistä ennen kaikkea leikkauksen jälkeisen kivun hoidossa. Subjektiivista tietoa potilaan kivusta saadaan hänen käyttämien sanojen perusteella, kun taas objektiivisella tiedolla tarkoitetaan muuta lääketieteellistä mitattavaa tietoa. Tavoitteena on ns. ”prediktiivinen algoritmi”, joka ennustaa potilaiden toipumista ja heidän tarvitsemiaan lääkemääriä. Mendolorilla on yhteistyösopimus COMB+:n kanssa Pekingissä.

Nyt allekirjoitettu yhteistyösopimus vahvistaa molempia yhtiötä toisiaan täydentäen. Kun Kipuwex keskittyy lähinnä lasten (0-7 vuotta) hoitojen kehittämiseen, Mendolor keskittyy aikuisväestöön. Vaikka kivunmittausta on tehty sairaaloissa kynällä ja paperilla jo vuosikymmeniä, käytännön hoitotyön kannalta tämä ei ole kovinkaan toimiva järjestelmä. Näin kerättyä tietoa ei myöskään ole voitu hyödyntää helposti hoidon ja lääkityksen tutkimuksessa. 

Hyvä kivunhallinta vaikuttaa moniin asioihin. Se lievittää kärsimystä, vähentää komplikaatioita, edistää potilaan tervehtymistä ja lyhentää sairaalahoidon kestoa.  Erityisesti kivun lievittäminen on tärkeää keskosilla, joiden keskushermosto ei ole vielä täysin kehittynyt. Heillä hoitamaton kipu voi jättää elinikäisen jäljen, joka voi myöhemmin esiintyä häiriöinä lapsen kehityksessä.

Tarve kivunmittaukselle on suuri. Yhdysvalloista alkanut ns. opiaattikriisi on johtanut kasvaviin kuolintapauksiin ympäri maailman. Täsmällinen tieto lääkkeiden vaikutuksesta auttaa myös kehittämään uusia opiaatteja korvaavia lääkkeitä.

------------

Julkaisuvapaa 7.10.2018




keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Amos Rex

Jonossa museoon!
Ei, kyseessä ei ole Vatikaanin museo... nyt seisomme museojonossa Suomessa... (aikaa meillä meni jonotukseen noin puoli tuntia).

Lasipalatsin Amos Andersonin uusi maanalainen taidemuseo onnistuu yllättämään kävijänsä monin tavoin niin tilojensa kuin sisältönsä puolesta.  Erityisesti lapsiperheet tuntuvat olevan liikkeellä, eikä suotta, sillä Tokiolaisen teamLabin Masseless -näyttelyn teokset satumaailmoineen imaisevat sananmukaisesti kävijät fantasiaansa. Perhosia, viidakkoa, vesiputousta on toki vaikea kuvata sanoin, ne täytyy tietenkin kokea paikanpäällä!

Ulkopuolelta museoon voi tutustua vanhan linja-autoaseman pihalta käsin. Museon kattoikkunat houkuttelevat kiipeilemään niin vanhoja kuin nuoriakin. Rakennuksen pintakäsittely antaa turvallisen tunteen tehdä niin. Ilmeisesti toimii myös sadekelillä?


Kukkulalle kiipeämässä
Miten paljon Helsinki onkaan muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Onko linja-autojen tilalle laskeutunut ufoja?


Amos Rexin kattoikkunat
Mistä sitten tietää, että museo on onnistunut? Ihmisten kasvonilmeet heidän poistuessaan näyttelystä todistaa siitä mitä parhaiten.

Haluatko hyvää mieltä? Käy toki Amos Rexissä. 


Aukioloajat

Ma 11:00-18:00
Ti Suljettu
Ke 11:00-20:00
To 11:00-20:00
Pe 11:00-18:00
La 11:00-17:00
Su 11:00-17:00

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Proms

Royal Albert Hall
Viime viikonloppuna televisiosta tuli Last Night of the Proms. Liekö syynä Sakari Oramon kausi, Suomen televisio näyttää konsertin, vaikka johtaja onkin jo vaihtunut ei-suomalaiseen. Kesällä pääsimme paikan päälle kuulemaan Beethovenin 9. sinfonian. Kuoro oli hyvä, akustiikka ei aivan. Promenade konsertteja - maailman suurinta klassisen musiikin festivaalia - on toki kuultu radiosta Suomessa jo aiemminkin. 

Tähän liittyvä hyvä kysymys on, milloin suomalaisten yleissivistys lähti rapautumaan nykyiselle tasolleen? 

Arvatenkin vuonna 1990, jolloin yleisradion kanavauudistuksen myötä eri musiikinlajit ja siihen liittyvät elämänmuodot erotettiin toisistaan radio Mafiaksi, radio Suomeksi ja ykköskanavaksi. Tätä aiemminhan kansalaiset olivat joutuneet altistumaan toistensa musiikkimaulle. Nykyäänhän ei rokkidiggarin tarvitse oopperakiljumista kuunnella... aiemmin kaikki tiesivät silti kuka Maria Callas on Irwin Goodmannista puhumattakaan.

Nykyään jokaisen "oma maku" on kaiken arvon mitta ja kaikki siis tasa-arvoisia. MOT.

Hoh-hoijaa...

Brittien saaria voidaan suomalaisesta näkökulmasta tietysti kuvata luokkayhteiskunnaksi. Suomi on toki luokaton (?)... Uskallan silti epäillä onko käsitys todella noin yksioikoinen.

Kensingtonin alue ilmaisine museoineen, korkeakouluineen ja tietenkin Royal Albert Hall, on osa optimistista valistuksen projektia. Konserttisalin nimikin viittaa siihen RHA...of Arts and Sciences. Jo alusta pitäen salin ajatus oli esitellä kulttuuria kaikissa sen muodoissaan - niinpä salissa ovat esiintyneet niin Beatles, Richard Wagner kuin Pink Floyd. Tieteen puolelta kannattaaa mainita etenkin Albert Einstein, Euroviisut ja Miss World - kisat.

Lontoossa minua viehättää sen suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, englantilaisissa heidän itseironinen huumorinsa. Tätä suomalaistenkin kannattaisi opetella. Epäilen kuitenkin, että peli on jo joltain osin menetetty. Sen verran vihaisia ja pelokkaita maamme ihmiset nykyään ovat.

We are not amused, kuten Queen Victoria sanoisi.

Mitä jos silti muuttaisimme suuntaa ja antaisimme jälleen kerran arvoa asioille, joista välttämättä emme ymmärrä itse ihan kaikkea?













lauantai 25. elokuuta 2018

Goethe Innsbruckissa

Johann Heinrich Wilhelm Tischbein Goethe in der römischen Campagna
3.9.1786 Goethe aloitti matkansa Italiaan Karlsbadista päätyen Sisilian kautta Roomaan, jossa oleskeli alkaen 6.6.1787, aina huhtikuuhun 1788 asti. Ylläoleva maalaus löytyy Frankfurtista Städelin museosta - se on ehkä tunnetuin muotokuva kirjailijasta.

Saksankielisessä kulttuuripiirissä Goethen matka toimi esikuvana turismille. Englannissa Grand Tourin idean esitteli John Locke kirjassaan An Essay concerning human understanding vuonna 1690. Sama idea kaupallistui Thomas Cookin ansioista  1800-luvun alussa. GT-autot ovat luonnollisesti tämän saman idean ilmentymiä. Harmi vain, että nykyään harvalla on varaa viipyillä etelä-Euroopassa kahta vuotta... täytyy siis tyytyä lyhyempään matkailuun.

Kesällä tuli siis matkailtua, ja vaikka olenkin Goethen Italian matka päiväkirjoineen lukenut, tämän muistiinpanon tärkein asia löytyy Innsbruckin Goldener Adler - hotellin takahuoneesta:

Goethe in Innsbruck?
Vihreän Chesterfield sohvan takana oleva hämyisä maalaus vaikuttaa aluksi tutulle, mutta kun sen taustamaisemaa katsoo tarkemmin, ei roomalaisia raunioita näy missään. Tilalla on alppimaisema!

Hotelli itse on hyvin tietoinen kuuluisista vieraistaan kuten esim. Mozart, Paganini, Camus ja Sartre, joitain mainitaksemme, kuninkaallisten vierasluettelon ollessa myöskin pitkä. 

Hotelli on täynnä taidetta, mutta hämmästyttävää kyllä kukaan henkilökunnasta ei ollut tietoinen ylläolevan tämän maalauksen alkuperästä tai edes siitä, että se eroaa alkuperäisestä työstä! Vaikuttaa myös siltä, että tätä anomaliaa ei googlettamallakaan pysty selvittämään.

Mahtaisiko joku siis tietää, mikä tämä aito 1700-luvun variaatio oikein on?
Lupasin kirjoittaa hotelillle jos asia selviäisi.

Mitäpä, jos Mona Liisasta löytyisi aito aikalaisversio talvisena hollantilaisversiona?

Niin, ja jos aiot matkustaa Innsbruckiin, tätä hotellia tuskin kannattaa jättää väliin. Se on toiminut paikallaan jo vuodesta 1390 lähtien ja palvelu on hyvin ystävällistä:

Hotel Goldener Adler (Best western)

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Musiikin juhlaa



Viime kesänä pidin blogitauon. Eihän se sitä tarkoita, ettei mitään olisi tapahtunut, mutta bloginpidon alkuperäinen ajatus: jotta edes itse muistaisin missä olen ollut - jäi tuolloin toteutumatta.

No, viime lauantaina olimme Mikkelissä. 30-vuotta sitten Mätämunan muistelmat -kirjan kirjoittanut Seppo Heikinheimo myötävaikutti traditioon, jossa Mariinski-teatterin orkesteri ja Valeri Gergijiev jalkapallon, saunomisen ja lomailun lisäksi tulivat Pietarista etelä-Savoon soittamaan.

Illan juhlakonsertti oli lähes loppuunmyyty ja konserttitalon aula täynnä julkimoita sekä tavallista väkeä. Vaikka konserttitalo Mikaeli ei aivan tuore olekkaan (1988) sen arkkitehtuuri ja toimivuus sai pohtimaan - kyllä Turussakin olisi syytä olla kunnollinen konserttitalo!

Illan konserttiohjelma Debussyn Faunin iltapäivä, Pelleas ja Melisande -oopperan katkelmia sekä Straussin alppisinfonia antoivat odottaa paljon. Faunin iltapäivä soi eteerisesti ja soittimien värit erottuivat toisistaan. Sen sijaan Pelleas ja Melisande katkelmat herättivät kysymyksen, miksi näinkin staattinen sävelmaalailu oli valittu ohjelmistoon?

Onneksi Straussin jättiläisteos poikkesi edellisen kappaleen unettavuudesta. Hesarin toimittaja piti orkesterin soundia liian kovana. Itse olimme valinneet salin takaosan hyvin tietäen, että pienehkö sali täyttyisi varmasti äänimassoihin. Harvoinpa kuulee näin täyteläistä soittoa. Matka Itävallan alpeille oli helposti kuultavissa.

Illan paras hetki oli kuitenkin ylimääräinen numero. Oopperaorkesterin vetäisemä Wagnerin 3. näytöksen Lohengrin -alkusoitto sai hyvälle mielelle. Niinpä niin, Wagner on aina Wagneria!

Vinkki: konserttitalosta vain muutama sata metriä sijaitseva huoneistohotelli Uusikuu oli siisti ja edullinen yöpymispaikka, jota uskaltaa suositella Mikkeliin menijöille...

Ehkäpä uudelleen jotain elokuussa... hyvää kesää kaikille!  






keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Ihminen & tekniikka

Suomentanut Matti Simola, Kiuas kustannus 2016

Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato on aina jakanut mielipiteitä. Analyyttisyyteen pyrkivät ihmiset eivät jaksa hänen heittojaan, kun taas runoudesta kiinnostuneet ihailevat kirjailijan syvällisyyttä. Pohjimmiltaan Spengler puhuu samasta asiasta, jota englantilainen fyysikko ja kirjailija Charles Percy Snow käsittelee vuoden 1959 Two Cultures - luennossaan. 

Lyhyesti sanottuna luonnontieteiden ja humanismin välisestä kommunikaation ja ymmärryksen kuilusta, joka  voi vaarantaa koko länsimaisen kulttuurin. Monet tämänkin kirjan ennustuksista ovat totta tänä päivänä. Työn siirtyminen Euroopasta, ympäristöongelmat  ja lajien sukupuutot jne. Tekniikka on kaksiteräinen miekka, joka toisaalta auttaa ihmistä, mutta samalla synnyttää tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta.

Kulttuureilla on vuodenaikansa kevät, kesä , syksy ja talvi. Kun kulttuurin henkinen sisältö ja nuoruuden henki väistyy, tilalle astuu sivilisaatio, joka perustaa kultuurin ideoiden jäljittelyyn ilman ymmärrystä näiden ilmiöiden varsinaisesta merkityksestä. 

Spenglerin sanoin, ihmiset ovat joko tosiasia tai totuus-ihmisiä. Perikadossaan hän esittää tämän saman ajatuksen Pilatuksen ja Jeesuksen vuoropuhelussa. Mikä on totuus? kysyy Pilates. Jeesus vaikenee. Mitä tosiasia-ihmiselle voi ylipäätään vastata? Eihän tämä edes usko totuuteen, saati että kestäisi kuulla siitä. 

Tähän liittyen ja juuri tässä mielessä kaikki Internetin someilmiöt - vihapuhe, anteeksipyyntö vaatimukset, kulttuurisen omimisen käsiteet, salaliittoteoriat, fake news ja muu manipulaatio - perustuvat valikoiviin tosiasioihin. Mikä tahansa sopivasti editoituna saadaan näyttämään miltä tahansa! 

Tätä käytetään häikäilemättömästi hyväkseen ja kansa tulee janoamaan verta yhä enemmän... Elämme sivilisaatiossa kulttuurin sijaan muinaisen roomalaisuuden mottoa seuraten: Panem et circenses. Tekniikka ja sen mukanaan tuoma talouskasvu on vapauttanut ihmisen. Mihin tämä on johtanut? Piilevän barbarian esiiinnousuun. Sivilisaatio ihminen vaatii oikeuksiaan ilman velvollisuuksia. Somen raivokas, lyhyisiin teksteihin perustuva argumentaatio hyökkää, solvaa ja kiihottaa ihmisiä. Twiitti on kätevä tapa osoittaa yhdellä lauseella olevansa oikeassa. Media muokkaa hetkessä sukulaisiaan ja kansaansa tappavasta pienestä pulleasta miehestä rauhantahtoisen valtiomiehen.

Spengler ei usko tasa-arvoon. Ihminen on petoeläin ja saalistaja, joka etsii omaa etuaan. Ajattelukyvyn ja mielikuvituskyky erottaa toisistaan johtajat ja johdettavat. Lahjakkaiden joukko hallitsee muista ihmisistä koostuvaa laumaa. 

Massayhteiskunnan kasvaessa jännite näiden ryhmien välillä kasvaa traagiseen loppuun saakka. Massat voittavat tämän kulttuurisodan. Kyvyttömyydestä arvostaa kulttuurin henkistä taustaa yhteiskunnat lakastuvat takaisin aiempaan mitättömyyteensä kunnes lopulta kuolevat uuden nousevan kulttuurin syrjäyttäessä sen. 

Toisin kuin edelläkirjoitetusta voisi kuvitella Spengler vastusti natsismia pitäen sitä marxismin rinnakaisilmiönä. Molemmat ovat latteita teollisen massayhteiskunnan ilmauksia.

Kiaus  kustannuksen kirja sisältää Spenglerin lyhyen tekstin lisäksi Juhani Sarsilan tutkielman Eläytymisen metodi: Spenglerin historianfilosofiaaNiille, jotka ovat Spenglerinsä lukeneet, tämä kirja on varmasti tervetullut lisä aiempaan. Niille, jotka eivät vielä ole tarttuneet Länsimaiden perikatoon ohut kirjanen toimii johdantona ja testinä.

 Ken kirjasta pitää, on todennäköisesti totuusihminen.








tiistai 12. kesäkuuta 2018

Pääoman voitto

Into kustannus Oy 2018, 316 sivua
Sanat pääoma ja lisäarvo voivat haiskahtaa jonkun mielestä marxilaisuudelle. On täysin ymmärrettävää, jos Ulrike Hermannin kirjan otsikko estää osaa lukijoista tarttumasta siihen. Ei hätää, kirjailija on ajattelussaan keskitien kulkija ja perustelee sanottavansa uskottavasti. Toisin kuin Marxilla pääoma ei ole kenenkään vihollinen, vaan jotain, joka kasvaa kun rahaa käytetään (taloja, teitä, puistoja jne.) - yleisesti ottaen kaikkien hyväksi.

Kirjan mielenkiintoisuutta lisää sen saksalainen näkökulma. Saksalaiset ovat kirjailijan mukaan kuin pieniä oravia, jotka säästävät pahan päivän varalle inflaatioita peläten. Kuten tiedämme, tälle pelolle on olemassa historiallisia syitä. Eri asia on pätevätkö nämä syyt tänä päivänä. 

Ainakin itselleni uusi tieto oli, että saksalaiset hamstraavat tämän saman pelon takia myös kultaa. Kirjan mukaan eräs syy euroalueen kriisille löytyy juuri tästä asenteesta - pihiys yhdistettynä halpaan työn hintaan tuo Saksan ja muun Euroopan välille kaupan epätasapainon. Saksalaiset vievät tuotteita, mutta eivät ole valmiita itse kuluttamaan tai ostamaan muiden maiden tuotteita samassa määrin (onneksi sentään Meyerin telakat Turussa ovat tästä säännöstä poikkeus!). Euroopan laita-alueet ovat velkautuneet ja tuotannolla on vaikeuksia kasvaa. 

Tästä asetelmasta voi seurata inflaation sijaan deflaatio - ja pahimmillaan euron hajoaminen.

Toinen epätasapainoa tuottava tekijä maailmassa on Yhdysvaltain finanssitalous, jota George Soros on kuvannut superkuplaksi. Vuoden 2008 tapahtumat on jo lukuisia kertoja käyty läpi sekä elokuvissa että kirjallisuudessa. Ulrike Herrmannin ansiota on, että hän tuo aiemmat samankaltaiset historialliset kriisit esiin lukijalle vertailukohdaksi. Valitettavasti kymmenen vuoden takaiset tapahtumat eivät ole puhaltaneet ilmaa velkakuplasta, joka on massiivinen.

Mitä sitten pitäisi tehdä? 

Kirjailija muistuttaa, että koko kapitalismin historian ajan sen järjestelmän romahtamista on sekä ennustettu että ehkäpä toivottu. Yllättävästi ja provosoiden(?) kirjailija rinnastaa Occupy Wall Street kaltaisten ääriajattelijoiden utopiat, finanssikapitalismin ylistäjiin. Molemmat luovat pilvilinnoja, joissa työnteon tarpeellisuus ja reaalitalouden keskeisyys ohitetaan omien utopioiden ideologioihin. 

Raha ja velka ovat tietenkin eri asioita. Jos niitä käytetään viisaasti, kriisit voitaisiin välttää. Näinhän ei tietenkään todennäköisesti tapahdu, koska ihmiset eivät ratko näitä asioista järjellään vaan tunteella.

Ehkäpä Warren Buffetin ehdotus yltiörikkaiden (yhtiöiden) verotuksen kiristämisestä olisi sekä viisas että uutta luova ratkaisu?

Suomessa taas voitaisiin kysyä, miksi ihmeessä yksilöt eivät itse saa päättää mihin rahansa käyttävät. Tähän liittyen Turun kaupunki on nyt keksinyt uuden maksun 50€ hulevedestä kiinteistöllemme. Koska sadetta ei ole tullut puoleentoista kuukauteen, tekee mieli oikeutetusti kysyä: voisikohan tuosta maksusta saada jonkinlaisen alennuksen?

Ostaisin vaikka pari hyvää viinipulloa... tai palkkaisinko ehkä sittenkin siivoojan tunniksi pesemään ikkunoita...












tiistai 5. kesäkuuta 2018

Populaarimusiikki ja tunteet

Mitä kuunnnellaan milloinkin? Optimismin ja pessimismin vaihtelua yhteiskunnassa

Ilari Tapio kirjoitti sunnuntaina tärkeän jutun merkittävästä aiheesta, joka on nyt julkaistu useissa lehdissä pitkin maata aina Turusta Kainuuseen - ei silti aivan Hangosta Petsamoon.

Lukijaäänestys artikkelista aamulehden verkkosivustolla näytti seuraavalle:

Mitä mieltä olit artikkelista? Vastauksia 10 kpl
Lisää tätä!
3
+1
Hyödyllistä
1
+1
Uutta tietoa
1
+1
Ikävää
0
+1
En tajua artikkelia
5
+1
Mittaustulos on varmaan validi - puolet porukasta on rehellistä väkeä ja myöntää, ettei tajua artikkelia. Tuollaista väkeä ei yliopistolta helposti löydä...
Hyvä kuitenkin, että kukaan ei ole äänestänyt vaihtoehtoa "ikävää".
Olisi ikävää olla ikävä.
Jos joku haluaa jutun tarkemmin lukea, niin linkitänpä sen tähän:

Otsikon väite on lainattu Mika Pantzarilta:

Kuuntele päivän hittejä ja päättele, tuleeko huomenna lama – "Ilmapiiri on muuttunut, kun Lapin kesä vaihtuu karaokessa Sataan salamaan"

Kiitos siitä! Turun sanomissa ja Satakunnan kansassa otsikointi on erilainen, juttu sinänsä sama.

Kesä on hömpän aikaa!





tiistai 22. toukokuuta 2018

Stalinin kuolema

Ohjaaja: Armando Iannucci

Terrorikomedia?

Isä Aurinkoinen, suuri yhteiskuntatieteilijä, halvaantuu ja makaa lopulta työhuoneensa lattialla omassa virtsassaan. Kukaan ei uskalla tulla auttamaan häntä, koska pelkää äijän heräävän ja suuttuvan. Pahimmillaan auttaja voisi joutua teloitettavaksi. Levylautasella on Mozartin A-duuri pianokonsertto nro 23, jonka solisti Maria Judina oli keskellä yötä joutunut levyttämään diktaattorille, kun kukaan ei uskaltanut kertoa Stalinille, että radiossa kuultu esitys olikin suora lähetys. Alunperin tämä levytys tapahtui vuonna 1944. Elokuva vetää mutkat suoriksi ja yhdistää tapahtuman suoraan vuoteen 1953 ja Stalinin kuolonyöhön. Sama se, ratkaisu toimii.

Myös pianistin viesti on elokuvassa muutettu. Alkuperäinen kiitosviesti 20.000 ruplan palkkiosta menee jokseenkin näin:

Kiitoksia avustuksestanne. Rukoilen päivin ja öin, että Herra antaisi anteeksi suuret syntinne maatani kohtaan. Herra on armollinen ja antaa anteeksi teille. Lahjoitan saamani rahat kirkolleni.

Stalinin murhanhimoiset apurit ovat jo valmiit kostotoimenpiteisiin, mutta kumma kyllä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri jättää pianistin rauhaan. Yhdeksän vuotta myöhemmin, Judinan levytys löytyy de facto Stalinin työhuoneesta.

Elokuvassa on myös paljon Sostakovitsin musiikkia - erityisen komea on kenraali Zukovin sisääntulo, joka kuvastaa natsit voittaneen sankarin voimaa!

Tätä elokuvaa sanotaan komediaksi. Eipä se paljon yleisöä naurata. Kyseessä on kuvaus juoppohulluista murhaajista, vallasta ja lapseensekaantuja Berijasta. Ihmisiä murhataan sattumanvaraisesti ja hengestään pääsevät niin puoluetoverit kuin palvelusväkikin. Jopa suuri Suomen ystävä entinen ulkoministeri Molotov on päätymässä vankilaan. Ennen teloitustaan moni huutaa: eläköön Stalin!

On toki paljon puhuvaa, että tänä vuonna Venäjällä elokuva on kohdannut jakelukiellon. Yksittäiset elokuvateatterit ovat tosin uhmanneet määräystä, vaikka kulttuuriministeriö on julistanut kiellon rikkomisesta seuraavan rangaistuksia.

Alkoholisoituneet itsevaltaiset johtajat, jotka edustavat tasa-arvon ideologiaa ja ottavat samalla erivapauksia suhteessa muihin ihmisiin ei liene niin vieras ilmiö, että täytyisi välttämättä mennä 70 vuotta taaksepäin. 

Vastaavia esimerkkejä löytyy aivan paljon paljon lähempää. Jätetäänpä täsmentämättä mitä tällä tarkoitan... siitähän saattaa seurata vaikka hankaluuksia... tai ainakin tulevat henkilökohtaiset edut voivat vaarantua...

Vallan mekanismit toimivat ja voivat hyvin myös meidän arjessa ja ajassamme.

Seuraavaksi taidankin mennä katsomaan ensi marraskuussa julkaistavaa Queen-elokuvaa, se on varmasti oikein paljon mukavampi...

Epämukavuudestaan huolimatta, The Death of Stalin kannattaa käydä katsomassa!




keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Sivistyksen puolustus

Gaudeamus 2018, 148 sivua.
Minkä ihmeen takia sivistystä pitäisi puolustaa? Eikö "kaikenmaailman dosenteilla" todellakaan ole muuta tekemistä kuin valittaa suojatyöpaikkojensa puolesta? Siellä yliopistollahan professorit viettävät pitkiä kesälomiaan ja mutisevat toisilleen asioista, joka muiden korvissa on kuin kärpäsen surinaa. No jos silti yliopistoja tarvittaisikin, tekisivät sitten edes jotain hyödyllistä, kuten vaikka kauppatieteitä ja teknologiaa - niin, ja toki lääkäreitäkin tarvitaan. Humanistit ovat kuin tykkimiehiä, niistä ei liene niin suurta väliä.

Sari Kivistön & Sami Pihlströmin kirja puolustaa perinteistä Wilhelm von Humboldtin (1767-1835) muotoilemaa sivistysyliopiston mallia: Bildung durch Wissenschaft - sivistystä tieteestä. Tällaisen yliopiston tutkijat eivät pidä välttämättä ääntä itsestään, kirjoittele blogeja tai mainosta itseään somessa. Tutkijankammiossaan he kirjoittavat monographioita itsearvoisen tärkeistä aiheista ja kavahtavat välinearvoista artikkelimuotoista tieteen tehtailua. Yliopistolaitos on  siis ensisijaisesti akateemisen vapauden saareke, jossa lähtökohtaisesti ulkopuoliset tahot eivät voi sanella mitä ja miten tutkitaan.

Kirja on hyvin kirjoitettu. On silti pakko kysyä, kuinka moni yliopiston ulkopuolinen tulee kirjan lukeneeksi? Pahoin pelkään, että ei kovin moni. Siinä mielessä kirja on itseään ennustava. Lähtökohtaisesti arvokas tutkimus ei ole sellaista, jota monet lukevat... vertaisarviointi merkintä on se mikä ratkaisee, ja se löytyy tämänkin kirjan sisältä... Ai niin, sain pari päivää sitten tiedon, että Routledge kustantamo haluaa julkaista Cambridge artikkelimme uuteen "state of art", "on mood" kirjaansa. Ajatus lämmittää mieltä, vaikka tuskinpa se kovin monelle mitään sanoo. Onko tämä aito sivistyksen merkki?

Tästä kirjasta, niinkuin niin monesta muustakaan vastaavasta kirjasta, ei sivistykselle löydy yksiselittäistä määritelmää.  

Siksi muotoilen sen seuraavaksi itse: sivistys on sitä, että antaa arvon toiselle. 

Tämä pätee niin ihmisiin kuin asioihin. Sivistyksestä on meillä jatkuva krooninen puute. Twitter ja muut massatyhmennysvälineet tekevät pahaa jälkeä niin maailmassa kuin myös yliopistojen sisäpuolellakin. Koska tieto on monimutkaista ja moniulotteista, tutkimus ei sovellu huutamiseen. Siksi siitä on helppo vaieta tai yksinkertaisesti ohittaa täysin.

Hei, ketä kiinnostaa?

No jos huumeet ovat henkilökohtainen valinta, rokotukset voi jättää ottamatta ja historiakin voidaan kirjoittaa niinkuin kulloinkin sopii - myös yliopistosta löytyy tahoja, jotka valitun paradigmansa mukaan voivat todistaa näiden asioiden puolesta tai vastaan...

2+2=5

Ja jos Saku Sammakko Hillevi Hiirtä kosiessaan vahvistaa stereotypistä heteroseksuaalista maailmankuvaa, Paavo Pesusieni yllyttää lapsia puolestaan homoseksuaalisuuteen.

Ensimmäinen ajatus löytyy vertaisarvioidusta tiedejulkaisusta; jälkimmäisestä mielipiteestä vastaa Georg. W. Bush.

Kirjan teesistä on helppo olla samaa mieltä. Erityisesti seuraava ajatus on osuva:

sivistys on prosessi, joka jää aina keskeneräiseksi...

siksipä sitä pitää puolustaa.


Siteeratut teokset:

Sinuhe egyptiläinen
Tuntematon sotilas
Vuonna 1984