Die Kalewainen in Pochjola

Engel toi Suomeen arkkitehtuurin ja Pacius musiikin. Karl Müller-Berghausista en ennen tätä iltaa ollut kuullutkaan. Vuosina 1888-1895 Turun soitannollisen seuran kapellimestarina toimineen säveltäjän oopperasta esitettiin vuonna 1890 sen toinen näytös  konserttiversiona. Ensi viikolla meillä on mahdollisuus kuulla tämä teos kokonaisuudessaan 127 vuotta sen säveltämisen jälkeen. Esittäjäkoneisto, sinfoniaorkesteri ja kuoro ovat massiiviset. Solistien osuudet niin vaikeat, että ei ihme, jos teos jäi aikanaan esittämättä. Musiikinhistoriassa ei ole toki ainutlaatuista, että teokset joskus jäävät esittämättä tai niiden säveltämisen ja esittämisen väli venyy pitkäksi. Berghausin musiikki muistuttaa monessa kohdassa Wagneria, jolla tunnetusti oli myös samankaltaisia ongelmia teostensa esittämisen kanssa.  Nyt ovat puitteet kuitenkin toiset.

Logomon sähköinen äänentoisto antaa musiikille erittelevyyttä, jossa soitinryhmien lisäksi myös laulujen sanat kuuluvat. Esityskielenä on saksa, mutta ei hätää - tekstityslaite suurilla kirjaimilla suomeksi ja ruotsiksi näkyy selvästi. Joskus harvoin valotehosteet osuvat kuitenkin sen eteen. Noina hetkinä on syytä keskittyä musiikkiin ja valojen seuraamiseen. Se kannattaa sillä tehosteet ovat todella hienoja. Erityisesti jää mieleeni kohtaus, jossa Lemminkäinen mehiläisten avulla herää Tuonelasta.

Die Kalewaisessa saamme kuulla värikylläistä orkesteria ja kappaleita, jotka muistuttavat Lentävää Hollantilaista. Upean Sammosta kertovan aarian laulaa hienossa puvussaan Kaisa Ranta. Vastaavasti kuoro kunnostautuu kohtauksessa, jossa Lemminkäisen äiti kiroaa Pohjan akan. Kuoro on CCA Chorus Chatedralis Aboensis yhdeksällä Laulun Ystävien miehillä vahvistettuna. Olen tietysti jäävi sanomaan kuorosta mitään, koska yleensä itsekin laulan siinä. Tällä kertaa en kuitenkaan ollut mukana, miksi? 

Syy on hyvin yksinkertainen, työmäärä, jota tällaisen esityksen teko vaatii on valtava. Sanojen ja melodian ulkoaoppiminen yhdistettynä näyttelemiseen on sekä fyysisesti että psyykkisesti rasittavaa. Kun suurin osa amatööreistä, jotka nimensä mukaisesti rakastavat asiaansa, on päivätyössään vaativissa tehtävissä - aikataulupaine voi olla kohtuuton. Nostakaamme hattua laulajille!

Kalevalan tulkintaamme ohjaa tietenkin mielikuvamme Gallen Kallelan taide ja Sibeliuksen musiikki. Jos vertaamme R.V. Ekmania Akseli Gallen-Kallelaan, saamme analogian Berghaus/ Sibelius. Molemmista voi nauttia, vaikka ero on tietysti suuri! 

Toinenkin ero teoksesta löytyy. Kun Berghausin Kalevalassa rakkaus on sammon edellytys, Wagnerin Ringissä sormus vaatii rakkauden kiroamista. Ovatko mammona ja rakkaus toistensa vihollisia vai ystäviä? Näitä asioita voi pohtia, tai toisaalta päätyä helpompaankin ratkaisuun, jonka kuulin takanani istuneelta kuusivuotiaalta: Oli kivaa musiikkia!

Menkää ihmiset ja tehkää oma pieni kulttuuritekonne, lisätietoa ja lippuja saatavilla:

http://www.kalewainen.fi

Oopperan ensi-ilta ti 28.2. klo 18 Logomossa

Muut esitykset: to 2.3. klo 18, la 4.3. klo 14, ti 7.3. klo 18, to 9.3. klo 18, la 11.3. klo 14

Kapellimestari: Leif Segerstam, Ruut Kiiski (11.3.)
Solistit: Tommi Hakala, Kaisa Ranta, Petri Lindroos, Johanna Rusanen, Christian Juslin, Anna Danik, Petter Andersson.
Turun filharmoninen orkesteri, Chorus Cathedralis Aboensis

(ps. Wagnerin oopperat ovat paaa...ljon pidempiä. Tämä kestää väliaikoineen kolme tuntia)

Akvarelleja Engelin kaupungista

Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään.

Jukka Viikilän kirjaa ei saa lukea kiirehtien. Arkkitehti Johann Carl Ludwig Engelin fiktiivinen päiväkirja sisältää keveyttä, joka houkuttelee lukijan ahmimaan tuokiokuvia – akvarelleja – liian paljon ja liian nopeasti. Kieli, jota hän käyttää on lähellä runoutta olematta silti runoa. Näennäinen helppous on toki kirjailijan ansiota. Tekstin sisältö ja sen muotoilu ovat vaatineet työtä ehkä enemmän kuin arvaamme.

Yllä oleva 3. lokakuuta 1830 päiväkirjamerkintä sisältää saman ajatuksen kuin Juho Rissanen kirjoitukseni toteamus tosikoista vaarallisina ihmisinä.  Klassinen liberaali on skeptikko, joka ymmärtää epäillä itseään ja ajatuksiaan. Tästä seuraa, että hänen on myös vaikea samaistua ideologioihin tai ihmisiin, joilla on vahvoja mielipiteitä. Inkubaatio eli taudin itämisaika voi vaihdella koleran 1-3 vuorokaudesta Creutzfeldt–Jakobin taudin vuosiin tai vuosikymmeniin. Se miten pitkiä nuo ajat ovat aatteissa ja yhteiskunnassa olisi tutkimisen arvoista. Aivan samoin kuin omat ajatukset voivat myrkyttää ihmisen, käy myös kansoille.

Myös muihin Engelin ajatuksiin on helppo samaistua. Päiväkirjan merkinnöissä heijastuu arkkitehdin kaipuu Berliiniin, jonka rinnalla Helsinki on ulkosaariston kylmä ja tuulinen kallioniemi. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa. Toisaalta hyvin harvoin yksi arkkitehti pääsee suunnittelemaan kokonaista kaupunkia. Virkojen haku Saksasta ei kuitenkaan onnistu, sillä etusijalla ovat ne, jotka eivät ole maataan hylänneet.

Engel vertaa itseään kollegaansa Schinkeliin Berliinissä, jolla on käytössään kaksi rakennusmestaria, neljä työnvalvojaa ja mitä taitavinta muurarimestaria. Melkein naurattaa, kun ajattelen, että minä täällä yksikseni rakennan kokonaisen kaupungin. Niinpä niin, Suomessa resurssit ovat aika usein pienet ja henkinen tila kapea. Koulutetun nuorison, yliopistotutkijoiden, sairaanhoitajien ja yhä enemmän myös opettajien, on helppo valita toisin - olkoon kohdemaa sitten Ruotsi, Norja, Skotlanti tai vaikkapa Kanada. 

Luin tämän joululahjaksi saamani kirjan kahteen otteeseen. Ensimmäisellä kerralla hitaasti pala palalta, toisen kerran läpilukemalla. 

En muuttanut mieltäni, suosittelen. 

Juho Rissanen

Kuvassa taiteilijan isä makaa kuolleena eksyttyään kännissä ja sammuttuaan Kallaveden jäällä. Markkinapäivä saa surullisen lopun. Juho on tuolloin vain kymmenvuotias. Rissanen palaa tähän teemaan useissa tauluissaan tunnetuimpana Lapsuuden muisto,  joka on tämän kevään Didrichsenin museon samannimisen näyttelyn (8.2.–28.5.2017) pääteos. Kun lauantaina menimme Kuusisaareen, museon parkkipaikka oli täynnä ja talo täynnä ihmisiä. Pääsylippua ostaessani kuulin myös, että museokortit olivat päässeet tältä päivältä loppumaan: taiteella ja kulttuurille on kysyntää!

Suomalaisuuden kuvaajana Rissanen (1873–1950) on tunnettu. Kuvissa aiheenvalinnat yhdistyvät persoonalliseen viivan käyttöön ja tavallisten ihmisten sympaattiseen esittämiseen. Kuopiolainen sekatyömiehen poika sai tukijoikseen ja opettajikseen  Helene Schjerfbeckin ja Albert Edelfeltin, joka puolestaan suositteli häntä Ilja Repinin oppiin. Alusta alkaen Rissasta pidettiin aitona ja alkuperäisenä talonpoikaselämän kuvaajana. Aatetaustaltaan Rissanen oli fennomaani ja raittiusaatteen kannattaja.

Raittiutta ja taidetta ei tietenkään välttämättä aina liitetä yhteen. Pariisin boheemius ja romanttinen kärsivä taiteilijakuva keuhkotauteineen on usein nähty melkeinpä taiteen edellytyksenä. Samalla olutmerkkien ja taiteen välinen yhteys on institutionaalinen esimerkkeinä Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä ja Carlsbergin upea veistoskokoelma Kööpenhaminassa. Vuonna 1878 Iisalmeen perustettu Olvin panimo pyrki miedomman oluen tarjonnalla hillitsemiseen viinan himoa savossa. Rissasen isä, niin henkilökohtainen kuin onkaan, lienee myös ajankuva?

Immanuel Kantin mukaan estetiikka edustaa vapautta muodon ja sisällön välillä. Kyky tulkita ja mielikuvitus edustavat sekä vapautta että tulevaisuuden mahdollisuutta. Taidetta tarvitaan, sillä tosikot ovat vaarallisia ihmisiä. Taide tarvitsee myös mesenaatteja ja tavallisia ihmisiä, jotka ostavat taidetta kotiinsa ja arvostavat sitä. Toisin kuin 100 vuotta sitten, netti tarjoaa meille näitä mahdollisuuksia. Tällä kertaa lisään tekstiini linkkejä, joiden toivon auttavan lukijaa taiteen tutkimisessa tai vaikkapa matkan suunnittelussa taiteeseen: 

https://www.facebook.com/DidrichsenArtMuseum/

http://www.museot.fi/museokortti

http://www.sinebrychoffintaidemuseo.fi/

http://www.glyptoteket.com/

http://www.olvisaatio.fi/web/olvisaatio/2

https://taiko.fi/

(Oh) La La Land?

Follow my blog with Bloglovin

Kommentoijan provosoimana tartun aiheeseen, joka vaatii Founder elokuvaa laajemman viitekehyksen. Ranskankielinen oh, la, la tarkoittanee suomeksi suunnilleen ”hupsista” mutta asteen verran vakavampana. La La Land on puolestaan paikka, joka on olemassa ihmisen mielessä silloin kun hän nukkuu, uneksii tai haaveilee jostain, ja jota lopulta kuitenkaan ei ole. Elokuvan päähenkilön viimeisessä pianosoolossa päädytään La La Landiin. Tämä on ilmiselvää niille, jotka elokuvan ovat nähneet. Sen sijaan oh la la jää toki kaipaamaan lisäselvennystä.

Elokuvan avauskohtauksessa, jossa moottoritien ylimenosillalla ruuhkaan juuttuneet ihmiset laulavat ja tanssivat yhdessä on yltiöpäistä energiaa. Ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni: onko talouslama sittenkin peruttu ja Kaliforniassa innovoitu jotain, joka tulee muuttamaan kaiken? Melko pian käy kuitenkin selväksi, että elokuva ei jatku samalla intensiteetillä vaan muuttuu luonteeltaan harhailevaksi ihmissuhdedraamaksi. Elokuvalla on hetkensä, välillä lennellään planetaarion tähtitaivaassa, välillä bailataan uima-altaalla, mutta moni katsoja on yllättynyt elokuvan surumielisestä pohjavireestä. Jokin ei tunnu oikein täsmäävän.

Pikainen silmäys elokuvan arvioihin osoittaa mielipiteiden vaihtelevan mestariteos–klisee akselilla. Sikäli kun elokuva tulee täyttäneeksi tuon ensimmäisen määreen tulee se johtumaan seuraavasta syystä: Kaikki kulttuurituotteet elokuvat, musiikki ja kirjallisuus heijastavat syntyhetkensä tunnelmaa. Kulttuuri ja taide ovat erottamattomia aikakaudestaan, koska myös taiteilijat ovat aikansa lapsia. Vasta myöhemmin tulemme tietämään mikä oli oleellista.

Zeitgeist käsitteen (G.W.F. Hegel) ydinajatus on: kukaan ei voi ylittää omaa aikaansa, sillä ajanhenki on myös osa sinua. On ilmeistä, että em. ajatus ei ole ensisijainen yksilöillä, jotka haluavat ottaa ainutlaatuisen selfien itsestään. La la landin päähenkilöt ovat juuri tällaisia, Ryan Goslingin esittämä Sebastian nostalgisena Jazzmuusikkona, Emma Stonen Mia näytelmäkirjoittajana. Se mitä he tavoittelevat on kuitenkin epäselvää heille itselleenkin.

Niin tuntuu olevan tilanne tällä hetkellä vähän muillakin. Jos vaikka Ranskan vaalit päätyvät Marine Le Pennin vaalivoittoon ennakoidaan euroalueen hajoavan. Ongelma tässä on Ranskan 2000 miljardin euron ulkomaanvelka ja riski konkurssista. Tutkijoiden tehtäväksi jää sitten arvioida kumpi vararikoista olikaan suurempi: 1700-luvun vallankumousta edeltänyt vai…

Oh, la, la!

John the Baptist

Käyn erittäin harvoin kahdessa pitkässä kulttuuritilaisuudessa viikonlopun aikana. Sunnuntaina löysin itseni kuitenkin Turun tuomiokirkosta kuuntelemassa Heikki Sarmannon Johannes Kastaja oratoriota. Kolmituntinen tilaisuus oli viimeinen esitys tämän vuoden Katedraali soi! festivaalilla ja samalla osa kirkon reformaation 500 merkkivuotta sekä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa.  Aika kului kuin siivillä. Hyvä, että tuli lähdettyä! 

Jazz ja oratorio yhdistelmä ei ole musiikinlajina kovin yleinen. Onnistunut kokonaisuus vaatii balanssia tarinankerronnan ja musiikin suhteen, näytelmällisiä elementejä unohtamatta. Mitäpä olisi Johannes kastajan tarina ilman Salomen tanssia! Harvoin kirkossa joutuu miettimään mihin silmänsä pistäisi - Salomeen (Anastasia Trizna) vai ehkä Herodiaaseen (Maria Lund). Jos joku huolestui, ei Metin kuuluisaa Karita Mattilan versioita Straussin Salomesta kuitenkaan tavoiteltu.

Sarmannon sävelkieli on läpikuultavan kirkasta. Kuopion nuorisokuoron äänet korostivat tätä. Esityksen musiikillinen ydin oli kuitenkin mielestäni orkesterissa, joka on varta vasten koottu tätä produktiota varten. Joukossa aika kovia nimiä, kuten Juhani Aaltonen tenorisaksofoni/ huilu, Mikko-Ville Luolajan-Mikkola viulu tunnetuimpia mainiten. Kapellimestari Rauno Tikkanen osallistui musisointiin välillä myös klarinetistina. Säveltäjä (paikalla pianistina) on tehnyt yhteistyötä muusikkojen kanssa sovitusten suhteen - esim. basisti Jukka Kampman ja lyömäsoittaja Juha Tanninen olivat suunnitelleet rytmejä monessa tyylilajissa. Sävelkieli vaihteli eri tyyleissä, mutta kiehtovinta olivat pseudo-itämaiset jaksot, joissa ei kuitenkaan koskaan sorruttu elokuvamusiikin liioittelevuuteen. Eniten pidin Salomen Captive Fountain -nimisestä laulusta.

On sinällään harmillista, että Turun tuomiokirkko, niin tunnelmallinen kuin onkaan, harvoin onnistuu konserttipaikkana akustiikkansa takia. Onnistuakseen tämä vaatii kirkon täyteen ihmisiä. Jälkikaiku tilassa haittaa tekstin seuraamista ja tässä tapauksessa miksaajalta velhon taitoja. Kun libretossa olivat vain laulujen, ei puhutut tekstit, välillä joutui ponnistelemaan tarinaa seuratakseen. Kaikki solistit eivät saa täysin puhtaita papereita suorituksestaan. 

Mutta esitys paranee varmasti kerta kerralta. Itsekin tuomiokirkossa esiintyneenä tiedän, että helpommat olosuhteet vaikuttaa esityksen onnistumiseen. Tämä on vielä mahdollista seuraavissa paikoissa ja aikoina: 

su 4.6. kello 18 Tampereen tuomiokirkko

ke12.7. kello 19.00 Keski-Porin kirkko

la 11.2017 kello 18 Lahden Ristinkirkko

La 18.11 2017 kello 18.00 Kuopion tuomiokirkko

Su 19.11 2017 kello 15.00 Kuopion tuomiokirkko

Patriarkka

Tampere on hieno teatterikaupunki ja lyhyen ajomatkan päässä Turusta. Kun tähän lisätään vielä Juha Jokelan kirjoittama Patriarkka, päätös viikonloppumatkasta oli helppo. Vastaavilla matkoilla olemme vierailleet usein myös Tampereen pienissä, mutta viihtyisissä taidemuseoissa kuten Aaltosen museo, Näsilinna, Hiekan taidemuseo, Tampereen taidemuso, Tamperetalon musiikkitarjontaa unohtamatta. Teattereita kaupungista löytyy vaikka muille jakaa, vain yhden loistavan esiin nostaakseni: Teatteri Telakka tullikamarin aukiolla. Monet näistä pienistä kulttuurilaitoksista pitää kuitenkin löytää itse. Sisältöä on, mutta puuttuuko selkeä yhteinen markkinointi? Liekö syynä tähän tamperelainen vaatimattomuus: "ei ny tehrä tästä numeroo"... 

Tämän kertainen esitys nähtiin Tampereen teatterissa. Partiarkka näytelmä on sukupolvitutkielma suurten ikäluokkien ja näiden lasten välisistä suhteista ja siinä samalla Suomesta, jota 1970-lukulainen henki vieläkin hallitsee. Päähenkilö perusinsinööri (dip.) Heimo eli Heikki Kinnunen on tyypillinen puhuva pää, mies joka tietää ja osaa kaiken. Omasta mielestään hän on ennenkaikkea strategi, jolla täytyy olla mielekkäitä projekteja: "Mä haluan vielä yhden elämän. Se ajatus tunki ihan päähän ja nyt mä tiedän, että se ei enää lähde sieltä". Eläkepäivät Normandiassa käyvät pitkäksi, kun paikalliset ihmiset tuntuvat jotenkin varautuneille ja vastuun ja velvollisuuksien puute saavat miehen muuttamaan takaisin Suomeen. Ei sillä väliä, vaikka rouvan vaalima puutarha jää taakse. Päätös on jo tehty.

Juha Jokelan teksti on purevaa ja humoristista. Se pakottaa pohtimaan valintojamme, kompromisseja ja vanhemmuuteen liittyviä velvollisuuksia. Näyttelijöistä erityisesti Ritva Jalonen, Heimon vaimo, on eleissään kirpeän uskottava - nainen, joka on tottunut kuuntelemaan miehensä paasaamista ja joustamaan omista toiveistaan aina tarvittaessa. Puhumattomuus ja toisten ohi puhuminen toistuu näytelmässä jatkuvasti. Silloin harvoin kun puhutaan, puhutaankin sitten hieman isoimmilla kirjaimilla. Näytelmän miniä uskaltaa nimittää patriarkkaa ja tämän kaveria mulkuiksi, jotka "sen lisäksi, että te rakensitte hyvinvointivaltion, niin te myös romutitte sen". Aika kohtuuton väite miesten mielestä, eihän nuoria ole tuntunut vastuu koskaan kiinnostaneenkaan. Tai ehkäpä ne ei osaa? Niin tai näin, Heimon kaveri Kale summaa faktan: meitä on nyt niin paljon enemmän, että sopiihan sitä yrittää...

Enempää juonta paljastamatta tyydyn toteamaan: näytöksiä on jäljellä koko kevääksi. Kannattaa käydä, jos aihe kiinnostaa.

The Founder

"As hearts are made for to be broken, so are the deals!" Tämän illan elokuva jatkaa teemasta, johon edellisessä kirjoituksessa päädyttiin. Pragmaattinen asenne yhdistettynä uuden luomiseen johtaa usein tilanteisiin, joissa moraalinen harkinta on kuin veteen piirretty viiva. Tässä elokuvassa McDonaldsin alkuperäiset perustajat pitäytyvät oman ravintolansa pyörittämisessä, kun taas Ray Croc (Michael Keaton) näkee uuden pikaruokaketjun mahdollisuudet ja lähtee voimakkaasti laajentamaan ketjua Franchicing-periaatteella. Perusongelmaksi nousee näkemyserot McDonalds veljesten Dickin ja Macin ja Rayn välillä. Jos Ray noudattaisi sopimusta ja hyväksyttäisi kaikki päätöksensä veljeksillä, ei McDonaldsista koskaan tulisi sitä mikä se nykyään on.

Yrittäjänä Ray ei itse varsinaisesti osaa mitään, mutta eipä se haittaa. Maailma on jo täynnä "epäonnistuneita neroja ja koulutettuja idiootteja", jotka eivät koskaan saa aikaan mitään. Ero heidän ja hänen välillään on persistence eli sitkeys ja halu viedä asiat loppuun asti. Ray osaa kerätä ympärilleen ihmisiä, jotka innostuvat ja antavat osaamisensa hänen käyttöönsä. Lopullinen game changer on hetki jolloin Ray, jälleen toisen ihmisen neuvosta, ymmärtää keskittyä omistamaan tontit joihin McDonalds sopimusravintolat saa rakentaa. Tämä ajatus ei tietysti ole kovinkaan originaali. Monopolipelin juuret ovat 1900-luvun alussa. Se voittaa, joka rakentaa hotelleja parhaille tonteille.

MacDonaldsin Golden Arch rinnastuu jokaisesta amerikan kaupungeista löytyviin symboleihin kirkon ristiin ja oikeustalojen tähtilippuun. Amerikan symbolina se on myös globalisaatiokritiikin ja kapitalismin vastustajien kohde. Suomessakin muutama vuosi sitten kidnapattiin Ronald McDonald parka, joka uhattiin teloittaa jos yhtiö ei vastaisi sille asetettuihin ruuan eettisyyttä koskeviin kysymyksiin. Enpä ole kuullut, että Viking Linea olisi samalla lailla uhkailtu lasten seisovan pöydän ranskanperunoista ja nauravista nakeista. 

Suurin mittari asetetaan lopulta aina ihmiselle joka menestyy. Ray ei pidä suullista sopimustaan McDonaldsin veljesten kanssa ja jättää maksamatta 1% proviision liikevoitosta arvoltaan noin 100 milj. dollaria. Vaimokin menee vaihtoon. Tästä huolimatta elokuvan pohjavire on positiivinen ja 1950-luvun miljöönkuvaus onnistunutta. Toisin kuin La-La-Landissa pari viikkoa sitten, tänä iltana tätä  elokuvaa ei moni ollut tullut katsomaan. Kaverin vihjeestä ja aihepiiristä kiinnostuneena olin paikalla ja viihdyin hyvin.

Matkamuisto Atlantasta

Tämän kirjan ostin keväällä 2014 Atlantan Barnes & Noble, Georgia Tech yliopiston kirjakaupasta. Aivan samoin kuin kaupasta ostettu iso kahvimuki alkaa olla jo kulunut, tämäkin kirja on jo osittain menettänyt parhaan teränsä. Silti se kuului kirjahyllyssäni sarjaan "pitäisi varmaan joskus lukea". No lopulta viime viikolla "the mission was accomplished". Kannattiko? Kyllä varmaan ja osittain ei. 

Mitään uutta ja järisyttävää kirja ei paljasta, mutta viimeaikaiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen suhteutettuna se toimii hyvin aikaansa seuraavan ihmisen ajattelun taustamateriaalina. Mistä mahtaa johtua Yhdysvaltain uuden presidentin suosio? Miten on mahdollista, että epäkorrektit, jopa pähkähullut mielipiteet saavat niin suuren osan julkisuudesta, kun samaan aikaan kehitys on kehittynyt ja meistä on tullut yhä valistuneempia? 

Vastaus löytyy kirjan otsikosta. Informaatiotutkimuksen alalla käytössä oleva jatkumosta: Data - informaatio- tieto- tietämys- viisaus on ilmeisesti hylätty ketjun loppupää, kun ison datan voimalla on mahdollista löytää korrelaatiot yksittäisistä käyttäytymis- ja asenneväittämistä äänestäjien profilointiin tarvittava tieto. Tätä tietoa voidaan käyttää suoraan eri äänestäjäsegmenttien profiloituun markkinointiin. Jos rahaa on tarpeeksi, Cambridge Analytics varmistaa, että pääset presidentiksi, ainakin Yhdysvalloissa. Trumpin mielipiteet eivät ole välttämättä yksinomaan hänen, vaan ison ihmisjoukon (mob), joka yhdessä digitaalisesti uneksii uniaan. Surullista.

Mitä itse kirjaan tulee, se noudattaa monesti englanninkielistä bisneskirjallisuudesta tuttua kaavaa, jossa monet asiat toistetaan liian monta kertaa. On hienoa, että tartuntatautien etenemistä voidaan seurata ja ennakoida google-hakuja seuraamalla; on totta, että google translatorin käännösten taso on noussut, kun sen taakse on saatu riittävän isot tekstiaineistot ja niin edelleen. Pienten aineistojen kausaliteetti on nyt korvattu isojen aineistojen korrelaatioilla. Tällä tarkoitetaan, että ajatus siitä, mistä asiat pohjimmiltaan johtuvat on toissijainen siihen nähden, että ne tuntuvat jotenkin liittyvän yhteen.

Ajatus on tuttu jo David Humelta, utilitaristisessa moraalissa teon hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella, jos se toimii - hyvä niin. Good for you!