Kevään ensi kierros

Pidän asioista jotka ovat suhteellisen vaikeita oppia ja kestävät mielellään pitkään. Wagnerin ooppera Nürnbergin mestarilaulajat on noin kuusi tuntia pitkä. Suunnilleen saman verran aikaa vie myös keskikesän Golfkierros täyteen buukatulla kentällä. Molemmille näille lajeille on ominaista, että ne vaativat - ei vain oppimista - vaan erityisesti tietoista opettelua.

Golfin ja kulttuurin harrastamisen sanotaan lisäävän terveyttä ja elinaikaa. Tässä väitteessä korrelaatio ja kausaliteetti menevät toki iloisesti sekaisin. Ei se, että käy taidenäyttelyissä, museoissa, konserteissa tai golfkentällä paranna suoranaisesti maksakirroosista, verenkierto- ja sydänsairauksista tai muilta elintasosairauksia. Mutta ehkäpä silti ne luonteenpiirteet, asenteet ja arvot, joita nämä lajit vaativat, korreloisivat väitettyjen terveysvaikutusten kanssa?

Mitä tekisin, jos saisin viisi lisävuotta elämääni? Siitäkin huolimatta, että tuo lisäaika tullaan viettämään golfkentällä? Olen tässä asiassa täysin samalla linjalla kuin englantilainen P.G. Wodehouse (Kyllä Jeeves hoitaa -televisiosarja) lukuisissa kirjoissaan. Vastaan kysymyksiin ehdottomasti kyllä. Tämä on toki mahdoton ajatus niille, jotka ajattelevat golfin olevan vain tapa pilata kunnon kävelyretki. Laji tuntuu jostain syystä jakavan mielipiteitä voimakkaasti. Hyvä näin, sillä sehän kertoo, että asialla on merkitystä!

Golf on aloittelijalle armoton laji. On turhauttavaa huomata, kuinka pieni valkoinen pallo, joka periaatteessa lepää paikallaan, tuntuu omaavan oman tahtonsa suhteessa haluttuun määränpäähän. Omituisimmillaan maila ei edes tunnu osuvan palloon. Vielä pahemmassa tapauksessa pallo ottaa ja ponkaisee kohti autoja, ajotietä tai klubitalon terassia. Olenpa nähnyt lyönnin, joka lensi suoraan taaksepäin. Itse muistan lyöneeni avauslyönnin mm. harakanpesään.

Kerrotaan, että kanadalainen David Mulligan ikuisti nimensä historiaan, kun hänen ystävänsä rupesivat nimeämään hänen pieleen menneitten avauslyöntien korjaavia lyöntejä ”mulligaaneiksi”. Alan puritaanit kutsuvat mulligaania kolmanneksi lyönniksi, mikä on tietysti kovin ikävää. Asiasta kannatta sopia siis heti aluksi.

Osaatko nauraa itsellesi? Miten kestät paineen ja häpeän omasta osaamattomuudestasi? Jos läpäiset nämä kaksi haastetta, sinulla on edellytyksiä golffariksi.

Jos peli ei suju, voi toki aina keskittyä estetiikkaan. Monet golfkentät ovat hienosti hoidettuja kokonaisuuksia kauniisti avautuvilla näkymillä. Luontoelämystä täydentää kasvien lisäksi eläimet, jotka tuntuvat viihtyvän golfalueilla. Itse olen nähnyt kauriita, jäniksiä, albatrossin ja ketun poikasen (kuvassa), joka varasti pallomme ja leikki sillä sitten hiekkabunkkerissa.

Kun pelitaidot paranevat ja tasoitus laskee, nälkä paremmasta suorituksesta kasvaa. Olisipa hienoa, että saisin myös ne kaikkein vaikeimmat väylät pelattua vaikka edes kahdeksalla lyönnillä. Milloin tavoitan sadan lyönnin rajan?

Mutta oletko rehellinen ja lasket kaikki lyönnit oikein? Ketä luulet huijaavasi? Rupeatko raivoamaan tai käyttäytymään huonosti? Leikkiähän tämä vain on.

Toisin kuin Turussa, tai ehkäpä laajemminkin Suomessa, golfkentällä tervehditään kaikkia ihmisiä. Pelaamaan saattaa joutua myös vieraitten ihmisten kanssa, joita tervehditään ja kannustetaan koko kierroksen ajan. Ihmiset myös pukeutuvat asiallisesti pelin sääntöjä ja etikettiä noudattaen. Se on oikein mukavaa.

Pohjimmiltaan laji on ennen kaikkea epäonnistumisen ja onnistumisen filosofiaa. Sweep spot, mailan optimaalinen osuma palloon on musiikkia – hyvän osuman kuulee äänestä. Swing eli rytmi yhdessä kehon ryhdin kanssa kertovat itsevarmuudesta, jolla tavoitellaan onnistumista. Tämä vaatii tietoista läsnäoloa, optimismia ja uskoa siihen, että pystyy mahdottomaan. 

Usein näin ei kuitenkaan tapahdu. Joskus onnistut. Molemmat näistä vaihtoehdoista koukuttavat ja pitävät pelaajan lajin parissa.

Kilpailla voi ja saa. Yhteiskunnan kannalta se on jopa välttämätöntä. Mutta pohjimmiltaan haaste on aina jokaiselle henkilökohtainen. Sitä sanotaan golfissa tasoitukseksi, yhteiskunnassa joksikin muuksi. 

Golffareita tarvitaan Suomessa lisää.

Pitkä juoksu

Blogi-kirjoittaminen on enemmän Marathon kuin pikamatka ystäväni varoitti minua jo kuukausi sitten. Sisällöntuottaminen – mikä hirveä sana – vaatii runsaasti aikaa. Toisaalta yleisö voi olla nirso lukemaan sellaista, mikä ei osu heidän makuunsa tai ole suoraan heidän kiinnostuksensa kohde.

Laaja tekstikäsitys ja monipuolinen lukeneisuus eivät saa tukea verkkoympäristöstä, jossa samanhenkiset ryhmät keskustelevat vain keskenään. Omien kirjoituksen markkinointi moderaattoreiden ohi on sekä jännittävää että mielenkiintoista puuhaa. ”Miten perustelet, että tämä kirjoitus – sinänsä mielenkiintoinen – kuuluu juuri tänne?”

Esimerkinnä toimikoon sotahistorian ryhmä, jolla oli suuria vaikeuksia hyväksyä Mannerheim museota käsittelevä juttuni otsikolla: Mannerheim, Rossini ja räntäsade osa I omaan ryhmäänsä. Kun kirjoitus lopulta pääsi (kolmannella yrityksellä) palstalle, tuli siitä hetkessä suosittu ja ”tykätty”. Tästä ei tietenkään seurannut suoraa se, että viikonloppumatkamme jatko-osaa olisi luettu lähellekään yhtä paljon…

Ihmiset haluavat tietää sen, mikä on jo ennestään heille tuttua.

Jean Echenozin pitkä juoksu on lyhyt kirja (vain 127 sivua). Sen voi lukea kuvauksena Tšekin historiasta (1939–1968) Tšekkoslovakian miehityksestä Prahan kevääseen tai henkilökuvauksena Emil Zatopekista suomalaisittain Satupekan tarinana. Helsingin Olympialaisten kolminkertainen pitkienmatkojen voittaja on tuttu meille Marathonia kuvaavista filminpätkistä, joissa juoksija vääntelehtivällä tyylillään kouristus kasvoillaan etenee kohti voittoa.

Emil on kansallissankari, sosialistisen järjestelmän suuruuden  ja kommunistisen aatteen elävä todiste. Uusien voittojen ja jatkuva ennätysten rikkominen tuovat mukanaan ylennykset luutnantista aina everstiin saakka. Puolue päättää toki, mihin kisoihin Emil saa matkustaa ja miten vastata haastatteluihin.

Suosion huipulta matka alas on kuitenkin nopea. Kun Prahan keväässä neuvostojoukot miehittävät maan monien muiden joukossa myös Zatopek menettää kaiken. 

Eversti alennetaan uraanikaivos- ja myöhemmin puhtaanapitolaitoksen työntekijäksi. Rehabilaation myötä, allekirjoitettuaan omaa elämää koskevan tunnustuksensa, hän pääsee lopulta Prahan urheilun tiedotuskeskuksen kellariin arkistohoitajaksi.

No jaa, sanoo lempeä Emil. Arkistohoitaja; en kai minä parempaa hommaa ansainnutkaan.

Kirjailijan tyyli on kevyt ja ilmava, se jättää asioita rivien väliin lukijan mietittäväksi. Suosittelen lämpimästi!