Toivon tarkoitus

Kirjapaja 2014

Me emme ole täällä viihtymässä ja oleilemassa. Me olemme täällä kehittyäksemme paremmiksi ihmisiksi, jotta seuraava sukupolvi voisi kehittyä vielä paremmaksi. Juuri tällaista näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti.

Jari Ehrnroothin ankara kirjoitustyyli haastaa lukijansa. Kirjailijan mukaan yhteiskuntamme hyvinvoinnin käsite on ymmärretty väärin. Kokonaisuutena hyvinvointiaate on johtanut pahoinvointiin, moraaliseen hämmennykseen ja elintapasairauksiin, joiden parantamiseen mitkään rahat eivät tule riittämään.

Hyvinvointi ei voi olla tavoite, vaan se on lähtökohta ja edellytys sille, että ihminen voi kehittyä ja tavoitella korkeampia arvopäämääriä. 

Mikä sitten olisi tavoittelemisen arvoista? 

Toivon käsite sisältää ajatuksen paremmasta tulevaisuudesta. Se, että omilla lapsilla olisi asiat paremmin kuin itselläni. Onkin syytä kysyä, toteutuuko edellämainittu ajatus enää Suomessa tai muualla länsimaissa?

Miten tähän on tultu?

1900-luvun alkupuolella kommunismi, kansallissosialismi ja maailmansota murskasivat humanismin. Samaan aikaan valistusajattelu menetettiin ensiksi eksistentialismille ja sittemmin postmodernismille.

Se mitä eksistentialismi teki ihmiselle, postmodernismi on tehnyt kulttuurille. Eli mikä tahansa mikä myy on yhtä arvokasta, oli sitten kyseessä seiska tai Shakespeare.

Totuus, kauneus ja hyvyys ovat vain todistamattomia arvoväittämiä, joihin tulee suhtautua ironisesti. Ihminen on eläin eläinten joukossa, jne. 

Summa summarum, konservatiivisen ajattelun peruspatteristo tulee edustavasti esiin Ehrnroothin kirjassa.

Mikä erottaa kirjan muista samantyylin synkistelyistä? Toivon analyysi ja näkökulma, jossa kulttuurievoluutioon uskova kirjailija valoittaa useastakin näkökulmasta. 

Kaikesta ei lukijan tietenkään tarvitse olla samaa mieltä.

Omaa ajatteluaan on silti hyvä testata aika ajoin. Tähän kirja sopii siihen erinomaisesti.

----------

Ps. Asiaan liittyen, mikä on konservatiivi? Ihminen joka uskoo, että pyörää ei tarvitse keksiä joka kerta uudestaan.

Wolfgang Amadeus Mozart

Jos joutuisin autiolle saarelle ja saisin valita mukaani vain yhden säveltäjän musiikkia, valintani olisi Mozart. Kuvassa seison nuottipinon vieressä Mozart-Wohnhaus museossa Salzburgissa. Valokuvaus taisi olla tuolloin paikassa kieletty, mutta onneksi avustava japanilainen ei tätä tiennyt!

Kuvan vitriinissä on esillä säveltäjän (1756-1791) koko tuotanto. Koska Mozart sävelsi ensimmäisen sävellyksensä viisivuotiaana, aikaa partituurien kirjoittamiseen hänellä oli siis melko tasan kolmekymmentä vuotta. Hämmästyttävää kyllä Mozartin käsikirjoitukset ovat virheettömiä. Siinä ajassa missä nykyihminen kirjoittaa lyhyen blogin, Mozart kirjottaa sonaatin. Kirjoitusvirheitä blogista löytyy, Mozartin sävellyksistä ei.

Kasvatustieteilijät, kuuluisimpana esimerkkinä Howard Gardner, kirjoittavat mielellään Mozartista, lahjakkuudesta, neurotieteestä ja aivoista. Yhdysvalloissa, Georgiassa, on myös jaettu levyjä synnytysosastoilla, jotta vauvoista tulisi fiksumpia -  Mozart makes your babies smarter (trademark). No, jokaisenhan on leipänsä jotenkin ansaittava. Toki tuollainen lahjakkuus on tieteellisesti jotenkin (pois)selitettävissä?

Ajatus nerosta on epämiellyttävä erityisesti maassa, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia.

Jos kuitenkin oletamme käsitteen olevan mahdollinen, pätee siihen kolme Egon Friedellin väitettä:

1) Nero on aikakautensa tuote

2) Aikakausi on neron tuote

3) Nerolla ja aikakaudella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa

Mozartin kohdalla ylläolevat väitteet ovat helppo ymmärtää. Isänsä Leopoldin kanssa Eurooppaa kiertäen, säveltäjä oppi tuntemaan aikakautensa tyylit ja sulautti nämä omaan tuotantoonsa. Tämä tuotanto oli kuitenkin jo varhain leimallisesti omaa tasoaan. Mitäpä olisi  klassismi ilman Mozartia?

Kolmas väite on arvoituksellisin. Se vie meidät Don Giovannin loppukohtaukseen tai Jupiter sinfonian finaaliin - musiikillisiin hetkiin, joissa puhuu aikakaudesta riippumaton henki.  

Tämän illan konsertissa ohjelmassa olivat Igor Stravinskyn Sinfonioita puhaltimille, Kurt Weillin konsertto viululle ja puhaltimille sekä Mozartin serenadi nro10 puhaltimille Gran Partita. Osmo Vänskä oli tuonut Minnesotan orkesterin Erin Keefen mukanaan Turkuun.

Konsertin alkupuolella kuunneltiin 1900-luvun teokset. Stravinsky käyttää musiikillisia värejä - Weillin teos jatkoi samalla linjalla. MItään yhtäläisyyttä Kolmen pennin oopperaan teoksessa ei kuitenkaan ole. 

On monta tapaa seurata tätä musiikkia. Orkesterin ja solistin vuoropuhelu musisoinnin tasolla, johtajan työskentely tai orkestroinnin sävyt. Miksi minusta sordinoidut vasket tuovat aina mieleen sumuisen sataman?

Väliajan jälkeen kuunneltu Mozart oli toteutettu hienosti ja yleisö oli innoissaan. Melkoinen urakka puhaltajille, sillä teos ei ole aivan lyhyt. Teoksen kolmas osa on tuttu Amadeus elokuvasta, jossa Salieri kuulee Mozartia ensi kerran: 

This was no composition by a performing monkey. This was a music I'd never heard. Filled with such longing, such unfulfillable longing. It seemed to me that I was hearing the voice of God.

Osa on hieno. 

Silti ajatus jota voi pohtia: Aivan samoin kuin kasvatus ja koulutus Suomessa on ymmärretty väärin painottuen konstruktivismiin, konsertti-instituutiossa taustamusiikin kuunteleminen samassa funktiossa kuin sinfoniat tai konsertot on kontekstuaalinen väärinymmärrys. 

Oikea konteksti tälle musiikille ovat juhlat tai naamiaiset. Jos joku sellaiset juhlat joskus järjestää, haluan olla  paikalla!

Kuolemansairaus

Basam Books, 2016.

Ihminen on henki. Mutta mikä on henki? Henki on itseys. Mutta mitä on itseys? Itseys on suhde, joka suhteutuu itseensä, tai se on suhteen suhteutumista itseensä. Itseys ei ole suhde, vaan suhteen suhteutumista itseensä. Ihminen on synteesi äärettömyydestä ja äärellisyydestä, ajallisesta ja ikuisesta, vapaudesta ja välttämättömyydestä, lyhyesti sanottuna synteesi...

Tänään pitkänäperjantaina, kun marketit ovat auki ja vaaraa oluen loppumisesta ei ole, on aikaa tarkastella kirjaa, jonka nimikin saa olomme vaivautuneeksi. Miksi ihmeessä pitäisi lukea kuolemansairaudesta? Olisiko mukavampaa puhua jostain muusta? 

Kyllä toki, Sammakon kirjakauppassa Turussa on mukava piipahtaa ja sieltä löytää monenlaista luettavaa. Silti: 

...useimpien ihmisten elämä on, kristillisesti ymmärrettynä, jopa siinä määrin hengetöntä, ettei sitä ankaran kristillisessä mielessä voi edes nimittää synniksi.

Edeltävä lause edustaa Kierkegaardin ironiaa. Vaikka synti ei tietenkään ole mikään yksittäinen teko tai ajatus, se on silti positio, josta käsin jokainen yksilö joutuu määrittämään suhteensa elämään.

Kierkegaardin mukaan kristinusko luo yksilön käsitteen vaatiessaan häntä elämään suhteessa totuuteen "Jumalan edessä". Ihmisenä olemisessa on kyse totuudenmukaisesta olemassaolosta, joka on saavutettavissa vain jos omakohtainen minuus (autentisuus) säilytetään.

Synnin käsitteeseen liittyy tuomio. Tämä tuomio kohdistuu aina yksilöön, ei hänen viiteryhmäänsä, annettuihin olosuhteisiin tai muihin mahdollisiin verukkeisiin, joilla ihminen pyrkii selittelemään olemistaan tai pääsemään siitä eroon. 

Kuolemansairaus on epätoivo, joka syntyy kun ihminen, omin voimin ja ilman uskoa, yrittää tulla ihmiseksi.

Useimmat ihmiset eksistoivat esteettisesti "kuin lehmä laitumella" itseään esteettisesti esittäen. Tällä tasolla epätoivo on ilmeinen, mutta vain harvoin se on tiedostettua. 

Eettisellä tasolla oleva ihminen suhtautuu esteettiseen ihmiseen hieman alentuen. Toki oikeat arvot ja pyrkimys niiden toteuttamiseen on arvokkaampaa kuin ulkoinen ja pinnallinen esteettinen elämäntapa? Velvollisuus ja moraali kannattelevat eettistä elämäntapaa.

Uskonnollisessa tasossa on kyse tämän asenteen rikkoutumisesta. Uskoakseen ihmisen on tehtävä uskon hyppy, joka ei perustu dogmeille, rationaaliselle kristinopin todistuksille vaan intohimoon, joka on äärettömän subjektiivinen. 

Epätoivo ei siis ole tunne vaan se on tila. Se esiintyy kolmessa muodossa:

1) Epätoivoisena tietämättömyytenä omasta itsestään

2) Epätoivoisena tahtona olla olematta oma itsensä

3) Epätoivoisena tahtona olla oma itsensä

Epätoivon voi tietysti aina kiistää, kuolemansairautta ei. Vai ehkäpä silti kuolema voitaisiin voittaa?

Ray Kurzweillin signeeraama kirja hyllyssäni The singularity is near, monen samankaltaisen utopian tavoin, lupailee voittoa ihmisen biologisesta ja kehollisesta olemassaolosta teknologian tulevassa jumaltaivaassa.

Tätä kehitystä odotellessa on syytä tyytyä pääsiäisen sanomaan.

"Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi."

Leningrad sinfonia

Aika ajoin sota ja sinfoniamusiikki kuuluvat yhteen. Pietarin kaupunki, tuo Pohjolan Palmyra, oli esikuvana Putinille, kun hän lähetti Pietarin filharmonikot Valeri Gergejevin kanssa Syyrian Palmyraan vuonna 2016, kun ensin oli sen vapauttanut ISIS:kseltä. Ehkäpä syyrialaiset arvostaisivat klassista musiikkia?

Normandian maihinnousun aikana BBC soitti Beethovenin viidettä sinfoniaa ta-ta-ta-taa morsemerkkinä, kolme lyhyttä yksi pitkä, Victory. Saksalaiset eivät osanneet ottaa vinkistä vaarin ja eivätkä osanneet varautua maihinnousuun. Esimerkkejä on toki muitakin, mutta pysytäänpä nyt Pietarissa.

Leningradin saarto vuosina 1941–1944 kesti 900 päivää ja johti yli 640.000 ihmisen nälkäkuolemaan. Piirityksen aikana kaupungissa oli pulaa kaikesta. Elintarvikkeiden puute sai ihmiset syömään lemmikkieläimensä ja tapettinsa huoneitten seiniltä liistereineen. Kun nämä loppuivat, syötiin myös vainajien aivoja tai muuten vain ikäviä naapureita. Laskutavasta riippuen (pommitukset, tykistötuli jne.) kuolleita saattoi olla reilusti yli miljoona tai puolitoista miljoonaa.

Nämä luvut ovat tietysti pieniä, jos niitä verrataan Josef Stalinin aikaansaannoksiin: suureen puhdistukseen (1936-1939), vankileirien saaristoon tai vaikkapa vuoden 1932 pakkokollektivisointiin Ukrainassa, jossa laskutavasta riippuen 4–10 miljoonaa ihmistä menehtyi. Luvut ovat summittaisia, koska yksilöillä ei tuolloisessa järjestelmässä niin suurta väliä ollut. Isä Aurinkoisen tappotili on noin 40 miljoonaa eri tavoin ”ei-luonnollisesti” kuollutta ihmistä.

Leningradin saartorengas ei suinkaan ollut aukoton. Kuten kartassa näkyy, neuvostojoukkojen hallussa oli suurin osa Laatokan etelärantaa, josta kesäisin proomujen avulla ja talvisin jäätä, ”elämän tietä”, pitkin pystyttiin huoltamaan kaupunkia. Todettakoon tässä lyhyesti, että suomalaisilla olisi ollut mahdollisuus osallistua aktiivisemmin huoltoreitin katkaisuun ja muihinkin sotatoimiin alueella niin halutessaan.

Säveltäjä Dimitri Šostakovitš sävelsi Leningrad sinfoniansa (C-duuri, opus 70) jo ennen näitä tapahtumia. Työnimenä oli Lenin. Kun tilanne muuttui, kappale sai uuden sisällön ja lopullisen asunsa. Sinfonia esitettiin piirityksen vielä jatkuessa 9. elokuuta 1942 Leningradissa. Teos oli kuitenkin esitetty jo ennen tätä sekä Kuybyshevissä eli Samarassa että Moskovassa. Mikrofilmattu partituuri lennätettiin Teheranin kautta länteen ja erityisesti Yhdysvalloissa teos sai suuren suosion. 

Säveltäjä raukka joutui kuitenkin koko uransa pelkäämään työnantajaansa, ja suosio ja epäsuosio vaihtelivat sekä ennen että jälkeen 7. sinfonian säveltämisen. Kuinka moni teistä on kuullut tai tuntee säveltäjän 8. sinfonian, nimeltään Stalingrad? 

Turun filharmoninen orkesteri johtajanaan Leif Segerstam on Turussa saavuttanut huikean suosion. Konserttien täyttöaste lienee ollut jo pari vuotta 95–100% ja useita konsertteja on torstain ja perjantain lisäksi myyty ylimääräisenä keskiviikkoisin. Olin siis enemmän kuin onnekas saadessani peruutuslipun illan konserttiin, mattimyöhäinen kun olin!

Segerstam johti teoksen odotetusti saaden irti suuret tehot koko orkesterista. Ensimmäisen osan hypnoottinen marssi, joka tosin oli sävelletty jo ennen kuin Hitlerin hyökkäyksestä oli tietoakaan, tulkitaan usein natsiarmeijan lähestymisenä Leningradiin. Ei tarvita paljon mielikuvitusta, kun basson kromaattiset liikkeet kuulostavatkin panssarivaunuille, rummut jalkaväelle ja vasket kranaattitulitukselle. Livenä tällainen on koettava – tuskinpa kenenkään kotistereot vastaavaa elämystä pystyvät tuottamaan!

Šostakovitšin musiikkia voi tietysti niin halutessaan kuunnella formaalisti musiikkina an sich, mutta poliittisen kontekstin häivyttäminen musiikkia kuunnellessa ei välttämättä onnistu. Muistelen Esa Pekka Salosen joskus sanoneen saavansa näppylöitä Šostakovitšin musiikista. Ymmärrän yskän. Ilmiselvää on, tämä musiikki ei ole harmitonta viihdettä, joka jättää kuuntelijalle hyvän mielen. Päinvastoin, erityisesti teoksen loppuosat ovat traumaattisia melodia-aiheita täynnä, eikä kokonaisuus pääty mitenkään onnellisesti.

Šostakovitšin Volkovin kiistellyt muistelmat lukeneena ei voi välttyä ajatukselta, että säveltäjä joutui kamppailemaan koko ikänsä diktatuurisen järjestelmän ja sen hirmuhallitsijan mielivallan alla. Jos musiikki ei sattunut miellyttämään häntä tai puoluekoneistoa, monenlaiset vaikeudet alkoivat.

Ehkäpä Leningrad sinfonia kuvaa molempia sortokoneistoja, kansallissosialistista ja kommunistista järjestelmää, yleisesti ja ihan yhtäläisesti? 

Hedelmistään puut tunnetaan.