Riemulaulu Suomelle

Sibelius-lukion tyttökuoro
Sibelius-lukion kamarikuoro
Vaskivuoren lukion kuoro
Puolalanmäen musiikkilukion Chorus Iucundus
Johtajanaan Reijo Aittakumpu ja Timo Lehtovaara

Kummityttö kutsui konserttiin. Väliin on jäänyt jo muutama vuosi, kun omat lapseni työllistivät tässä mielessä enemmän. 

Ohjelma koostui tutuista Maasalon Tuhansin kielin, Klemettin Oi, kallis Suomenmaa ylimääräisenä esitettyyn Sibeliuksen Finlandia-hymniin. Suurin osa ohjelmistosta oli yhä elossa olevien ja vaikuttavien ihmisten töitä: Anne-Mari Kähärä, Pekka Kostiainen, Tapani Länsiö, Jussi Chydenius ja Essi Wuorela jne. Lopuksi kuultiin Pessi Levannon musiikkiluokkien tilaama sävellystyö, joka koostui kolmesta laulusta. Näistä keskimmäinen Suomen kielen riemulaulu jäi erityisesti mieleeni.

Puhdasta laulua, koko ohjelmisto ulkoa esitettynä ja ennenkaikkea, hymy huulilla... kaunista musiikkia!

Kiitos.

--------

Suomessa musiikkiluokkatoiminta alkoi vuonna 1968. Alussa toiminta oli hyvin laulupainotteista aina Kodaly-metodia myöten. 1980-luvulta lähtien mukaan tulivat bändisoitto, kevytmusiikki ja musikaalit. Kuinka moni nuori onkaan saanut levyttää, osallistua leirikouluun ja esiintyä, omaksuen samalla itsevarmuutta ja sosiaalisia taitoja mukavien muistojen kera? 

Musiikkiluokkien kuorot ovat alusta asti niittäneet mainetta myös maailmalla - aina Kouvolasta Kiinaan Suomikuvaa levittäen. Brändi sanaa tuolloin ei tosin käytetty. Niin musiikkiopistoihin kuin musiikkiluokille pyrittiin ja jonotettiin. 

Tarkkoja lukuja en osaa sanoa, mutta sivutuotteena musiikkiluokat ovat tuottaneet kovia ammattilaisia sekä kevyen että klassisen musiikin puolelle, kuten Rasmus, Jukka-poika jne.

Nyt väitetään, että asiat olisivat toisin. 

Mikä on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa? Milloin maahamme on syntynyt vaarallinen "koulushoppailu" ja "elitismi", jotka vaarantavat tasa-arvon?

Väitän, että musiikkiluokkien toimintafilosofia Suomessa ei ole oleellisesti muuttunut viime vuosikymmeninä. Uskon, että edelleen tarkoituksena on tarjota mahdollisimman monelle lapselle mahdollisuus toteuttaa lahjakkuuttaan rakastamassaan asiassa,  koulu-menestyksestä ja sosiaalisesta asemasta riippumatta. Sivuhuomautuksena todettakoon, että tämä sama ajatus koskee tietenkin myös kaikkia muita erikoisluokkia. 

Jos musiikkiluokkien toiminta ja sen filosofia eivät ole muuttuneet, täytyy jonkun muun olla muuttunut. Joku kasvatustieteilijä on varmaan tutkinut tämän: missä vaiheessa puhe sivistyspyrkimyksestä muuttui puheeksi markkinaehtoisesta elitismistä? 

Toinen tutkimuskysymys liittyy aiheeseen: ovatko nuo väitteet totta, ja jos ovat miten ne todistetaan oikeaksi?

Aavistan vastauksen: hyvien perheiden lapset osaavat hakeutua näihin palveluihin tiedostavien vanhempiensa ansiosta.  

Tarjottu ratkaisu: lakkautetaan luokat tai heikennetään niiden toimintaedellytyksiä ratkaisevasti.

Entäpä jos ei tehtäisikään näin ja pyritäisiin samalla tarjoamaan edelleen parempaa opetusta myös ns. tavallisille luokille? Pelkään pahoin, että tähän  eivät tahto, voimavarat, moraali ja osaaminen nykyisellään riitä. 

Tämän lisäksi erilaisuuden sietokyky on Suomessa hyvin heikko. Ihmisten ja asioiden kunnioittamisessa on myös paljon toivomisen varaa. 

Jos vaikka "joku Joensuu" (alaviite: Ultra Bra - todellinen yhteys paikkakuntaan sattumanvarainen) päättäisi, että sillä ei ole varaa lastensa laadukkaaseen koulutukseen - vähempikin toki riittää. Köyhälle kuolema, poliisi ja verottaja ovat toki tarpeeksi. Niiden edessä toteutuu myös tasa-arvo.

Eriasia on, kuinka moni haluaa sellaisessa kaupungissa asua. 

Follies

Follies  
Stephen Sondheim, James Goldman.
National Theatre, London.

Miten hyvin kestät tarinaa, jossa ei ole juonta? 

Yleensä sitä sanotaan elämäksi.

Tässä tapauksessa kuitenkin vuonna 1971 ensiesityksensä saaneeksi Broadway musikaaliksi nimeltään Follies. Miten tuon nyt suomentasi, hupsutuksia? pilvilinnoja? ei kai nyt sentään, hulluutta? Kuten kuuluisa tanskalainen filosofi on muotoillut samaa ongelmaa koskevan ajatuksen: elämää täytyy elää eteenpäin, mutta sitä voi ymmärtää vain taaksepäin.

Viimeaikoina olemme käyneet jo liikaakin elokuvissa: Vincent van Gogh - animaatio oli mielenkiintoinen. The Square tanskalais-ruotsalainen tuotanto, hupaisan hauskaa traileriaan huomattavasti laimeampi elokuva. Eipä siis ihme, että maanantai-iltana NT live esitys Lontoosta ei etukäteen aiheuttanut suurempia odotusarvoja. Ilmeisesti ei myös muissakaan turkulaisissa, sillä paikalla oli vain 25 katsojaa.

No, mutta hyvänen aika! Eihän musikaali ole suotta Tony- ja Grammy-palkintojaan ansainnut. Esityskertoja ja produktioita on kertynyt riittämiin, ja useat teoksen kappaleista nousseet standardeiksi. Ehkä tyylilajin vierauteen on syynä se, että kunnon musikaalia voi maassamme kuulla aika harvoin, ehkä lähinnä i Åbo Svenska Teater.  

Itse tarina Follies soveltuu parhaiten keski-ikäisille tai sitä vanhemmille. Kuten Austerin 4321 romaanissa tässäkin kappaleessa pohditaan elämän sattumanvaraisuutta. Nuorena sitä kuvittelee, että kaikki tiet ovat auki - ja vastoin parempaa käsitystä fysiikan laista, yritää kulkea niitä kaikkia yhtä aikaa eteenpäin. 

Vanhempana sitten tajuaa - jos tajuaa, että todelliset vaihtoehdot ovatkin olleet rajatummat kuin ehkä aiemmin kuvitteli. Joku salaliitto tässä täytyy olla, miten näin vanhenin? Ja silti, vielä äsken pidin itseäni aika nuorena.

Stephen Sondheimin musiikki on kevyen hattaramaista, taiturillisesti orkestroitua ja samalla pettävän helppoa. Tämä musikaali on pastissi, jossa teoksen nimi viittaa sekä musikaalin kategoriaan, että päähenkilöidensä elämään. Musiikin tasolla viitataan myös muihin musikaaleihin.

Kappaleista mieleenjäävimpiä ovat the story of Lucy and Jessie, I´m still here ja erityisesti One More Kiss, joka kumartaa hienosti Franz Leharille ja Wienille, laulun sanoin: all the beautiful must die... Vaikka musiikki ei ehkä saavuta subliimia, lähestyy se kuitenkin sitä.

Miksipä ottaa kaikkea niin vakavasti? Siinä Follies-musikaalin sanoma.

Prosit!

Pinnallisen mediamaailman vastavoima?

Suomalainen Suomi

Varhainen lukukokemus on jäänyt pysyvästi mieleeni. Hessu Hopo asuu Ankkalinnassa hieman huonosti hoidetussa kodissaan. Yht' äkkiä ympäristö muuttuu. Ihmiset alkavat pukeutua samalla tavoin, harrastaa samoja asioita ja syödä samaa jäätelöä (Valitettavasti olen unohtanut mikä tuo jäätelömerkki oli...).

Selitys tälle kaikelle löytyy yhtiöstä, joka on kehittänyt tekniikan, jonka avulla ihmiset voidaan ohjelmoida haluamaan täsmälleen samoja asioita. Tämä tapahtuu TV-laitteen kautta. Vain yksi hahmo voi vastustaa tätä ulkoista ohjelmointia, Hessu! Hessun TV antenniin ovat näet harakat tehneet pesänsä ja niinpä televisio ei toimi. Väliäkö tuolla, Hessu nauttii elämästään...

Yllätys, yllätys! Kun markkinointiosasto huomaa, että yksi osoite Ankkalinnassa ei tunnu tottelevan annettuja impulsseja, Hessun luo tulee korjausryhmä. Vieläpä ihan ilmaiseksi. Onpas ystävällistä? Muistaakseni Mikki Hiiri todistaa muutoksen, joka Hessussa tapahtuu. Yht' äkkiä hän ryntää ostamaan kaikkia niitä samoja asioita, joista hän on jäänyt paitsi rikkinäisen TV vastaanottimensa aikana.

Ystäväni luvalla julkistan seuraavassa tekstiviestit keskustelustamme ajalla 27.10- 28.10.2017

Ystäväni: Terve! Kullervo Rainiolla on kiintoisa kirjoitus possibilianismista ja kvanttifysiikasta uusimmassa Kanavassa. TJ

Vastaukseni: Pitäisi varmaan tilata ko. aviisi monen vuoden jälkeen...

Ystäväni: No, jos jokin näistä suomalaisista niin sitten se...

Loppukaneettini 6.11. 

Yllättäen tuli Kanavaa koskeva mainos. Ei ole tullut vuosikausiin. Vakoillaanko meitä? ei tietenkään, ihan sattumasta on kyse... M. Monteverdi

Muistaakseni lopetin lehden tilauksen vuonna 2011 kun kyllästyin sen jatkuvasti samankaltaiseen sisältöön. Tuolloin kävimme lyhyen keskustelun Ralf Gothonin kanssa aiheena suomalaisen musiikin tasokkuus...

Sähköpostimainoksia on tullut kaksi. Kun en reagoinut niihin, lehtiagentti soitti kännykkääni eilen. Taisi myydä lehteä kalliimmalla kuin nettitarjous on.

Painokkaasti todettakoon, että en väitä kenenkään tehneen mitään. Siteeraan silti Suomen rikoslain 38 lukua:

3 § (9.6.2000/531) Viestintäsalaisuuden loukkaus. Joka oikeudettomasti

1. avaa toiselle osoitetun kirjeen tai muun suljetun viestin taikka suojauksen murtaen hankkii tiedon sähköisesti tai muulla vastaavalla teknisellä keinolla tallennetusta, ulkopuoliselta suojatusta viestistä taikka
2. hankkii tiedon televerkossa välitettävänä olevan puhelun, sähkeen, tekstin-, kuvan- tai datasiirron taikka muun vastaavan televiestin sisällöstä taikka tällaisen viestin lähettämisestä tai vastaanottamisesta,

on tuomittava viestintäsalaisuuden loukkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi     vuodeksi.Yritys on rangaistava.

Lisättäköön tähän tiedonanto tasapuolisuuden nimessä Tammelle: vaikka satunkin kirjoittamaan blogissani Austerista, ei silti tarvitse lähetellä mainoksia "keltaisen  kirjaston ystävälle".

Saatan siirtyä ihan muiden asioiden ystäväksi.

By the way, Ville Pernaa, julkaisetko tämän tekstin lehdessäsi?

Auster 4321

 suomentanut Ilkka Rekiaro, 1141 sivua, Tammi 2017

Onko kirjallisuudella nykyään merkitystä? 

Näin on ilmeisesti ainakin Suomessa, jossa presidentti Sauli Niinistön alkusyksyn mediajulkisuutta saanut kirjailija Paul Austerin haastattelu boostasi 4321-kirjan myyntiä tavanomaista enemmän. Itse haastattelutilanne oli sympaattinen ja teki kunniaa kirjailijalle. Donald Trump tuskin vastaavaan hommaan ryhtyisi - sopii toki myös pohtia, mitähän kirjoja hän ylipäätään on lukenut?

Vaikka Akateemisessa kirjakaupassa Auster ei sitä myöntänyt, on vaikea uskoa, ettei hän kirjoittaisi 4321-kirjassa itsestään. Sen verran New Yorkilainen, juutalainen ja kirjallisuuden keskellä elävä kehityskertomus kyseessä on. 

Niille, jotka eivät tarinaa vielä tunne: kirjan idea on kuljettaa tarinan päähenkilön  Archie Fergussonin neljää toisistaan poikkeavaa elämää rinnakkain. Näitä versioita kuvaavat lukujen numerointi 2.1; 2.2; 2.3 ja 2.4. 

Itselleni esim. värikoodaus olisi ollut paljon parempi ratkaisu. Huolimatta Fergussonin eri versioiden erilaisuudesta, päähenkilö on liian samankaltainen, tapahtumat päällekäisiä ja siksi henkilöt menevät lukiessani helposti sekaisin. Tämähän on toki tuttu ongelma esim. venäläistä kirjallisuudesta. Samalla ihmisellä kun voi olla useita nimiä ja henkilögalleria niin laaja, että erillinen luettelo henkilöistä olisi aina paikallaan, joko itse kirjoitettuna tai kirjaan valmiiksi painettuna liitteenä. 

Kysymys, "kuka minä olen" on kirjan kantava teema. Yksittäiset sattumat muokkaavat ja vaikuttavat elämäämme ja siihen, miksi mahdollisesti tulemme. 

Kirjan alussa päähenkilön isoisän saapuessa MInskistä siirtolaisena Amerikkaan toinen maahantulija neuvoo tätä keksimään itselleen uuden sopivamman nimen. Kun ehdotettu nimi Rockefeller ei muistu isoisän mieleen, vastaa hän virkailijan kysymykseen omasta nimestään - ikh hob fargessen - eipä muistu mieleen... siispä Fergusson, tervetuloa Yhdysvaltoihin.

Kirjan alku on vetävä ja Austerin teksti hypnoottista. Jopa sivun kestävät virkkeet luovat vahvaa ja yksityiskohtaista tunnelmaa 1950- ja 1960-luvun amerikkalaisesta miljööstä. Kirjaa mainostetaankin suurena amerikkalaisena romaanina ja ajan kuvauksena. 

Mielestäni tässä asiassa  kirjailija ei kuitenkaan täysin onnistu. Yksittäiset maininnat Kennedyn murhasta, kuuluisista Baseball peleistä tai rotumellakoista uutisten välityksellä ovat vain osa kulissia, jossa itse näytelmä käydään päähenkilön mikrohistorian tasolla. On selvää, että noin 700 sivun jälkeen tämä rupeaa puuduttamaan lukijaa. Tuossa vaiheessa rupesinkin hyppimään sivujen ohi ja menetin mm. 1970-luvun keskityen kirjan viimeiseen lukuun. 

Loppuluvun langat solmitaan yhteen metatason ratkaisulla, joka ei ainakaan minulle tuonut katharsista. Sen sijaan jäin miettimään kannattiko kirjaan satsata näinkin paljon aikaansa. Mammuttimaiset mittasuhteet, niin paljon kuin Wagnerista pidän, ei ole koskaan itsetarkoitus.

Tammen keltaista kirjastoa voi toki aina pitää takeena kirjan laadukkuudesta. Useimmat Nobelistit löytyvät sarjasta jo reilusti ennen kuin he ovat palkintonsa saaneet.

Tämän kirjan takakannessa Haruki Murakami kutsuu Austeria neroksi. Tuskinpa Auster sellainen on, mutta hyvä kirjailija silti, sitä tuskin voi kukaan kiistää. 

Vuorisaarnaoratorio

Turun tuomiokirkon urut

Ars longa - vita brevis, elämä lyhyt - taide pitkä.

Kaikki kulttuuri vaatii totuttelua ja pitkäaikaista perehtymistä. Tämä pätee niin ruokaan kuin juomiinkin, saati sitten monimutkaisiin sosiaalisiin konstruktioihin tai olemisen tapoihin.  Oman kokemuksen lisäksi on hyvä tukeutua auktoriteetteihin ja kirjallisiin lähteisiin, jotta käsitys hyvästä ja toisaalta heikommasta laadusta kehittyy. 

Lyhyesti sanottuna kulttuuri vaatii vaivannäköä ja perehtyneisyyttä erityisesti eri ilmaisumuotojen konteksteihin. Vaivannäön sanotaan palkitsevan - ehkäpä näin on.

Siis:

Tänä iltana sai ensiesityksensä Pauliina Isomäen Vuorisaarnaorotorio, joka on Turun filharmoonisen orkesterin tilausteos 500 vuotta reformaation juhlavuoden kunniaksi. Jotteivät termit loppuisi kesken, konsertti oli samalla päätös saman organisaation change -sarjalle: "You must be the change you wish to see in the world” 

Konsertin johti Ruut Kiiski, solisteina toimivat sopraano Kaisa Ranta ja baritoni Jaakko Kortekangas. Kuorona oli CCA eli Chorus Cathedralis Aboensis. Esitystä saattoi seurata netin kautta suoraan streaminä ja kirkko oli täynnä yleisöä. Myös huomenna on esitys.

Keskityn seuraavassa vain siihen, miltä asia omasta näkökulmastani näyttäytyi.

Teoksen esitys ylipitkine harjoituskertoineen osui todella huonosti työelämän aikatauluihini. Koska musiikki on leipälajini, käytin vapauttani olla osallistumatta niihin harjoituksiin, jotka kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen olisivat lisänneet päivän pituutta neljällä tunnilla.

Teoksen sävelkieli oli toki modernia ja siten vaativaa. Tästä syystä se jäisi monelta kuorolta kokonaan esittämättä. Virheetön suorituksemme ei ollut, mutta selvisimme tehtävästä kunnialla.  Sopraanot ja altot hoitivat paremmin asiansa kuin miehet.

Tosiasiassa nautin vaarantunteesta, jota teoksen läpikäyminen kokonaisuutena kohdallani ensimmäistä kertaa ensiesityksessä tarkoitti. Katedraalin akustiikan takia en tiedä mitä ihmiset kuulivat. Arviot jälkikaiusta vaihtelevat 6-7 sekunnin luokassa.

Komea keskiaikaisuus, välillä Stravinskimäinen räiskyntä ja oivaltavat tekstit välittivät ainakin itselleni mielekkyyttä ja tunnetta jatkumosta, jota aito musiikki aina on. 

Älä unohda, teoksen yhdeksäs osa svengasi mukavasti ja säveltäjä rakensi teemoistaan ensimmäisen ja viimeisen osan välille kaaren. Parhaat hetket ovat musiikillisesti oivaltavia!

Tykkäsinkö siis musiikista?

En vastaa itse asettamaani kysymykseen, sillä tykkääminen ja arvostaminen ovat eri asioita ja näitä ei pidä sotkea toisiinsa. Se, mistä tykkään on henkilökohtainen asia. Se mikä on merkityksellistä tai hyvää, monen eri kontekstin vertailua ja pidemmän aikavälin valinnan tulosta.

Tässä mielessä ensiesitykset ovat aina vaarallisia - ne voivat myös epäonnistua. Mielestäni kokonaisuutena tänä iltana onnistuttiin.

Kritiikkiä harjoitusprosessista:

menivätpä yksityiskohdat miten pieleen hyvänsä, musiikkikappale tulisi laulaa 
ja soittaa läpi jo harjoitusjakson melko varhaisessa vaiheessa. Kokonaiskuva musiikista auttaa hahmottamaan tehtävän kokonaisuudessaan ja motivoi siten tekemään parhaansa. 

Hyvän harjoituksen tunnistaa siitä, että kuoro saa laulaa ilman turhia keskeyttämisiä.

Musiikin tekemisen Skylla Ja Charybdis: toisaalta pitäisi olla mukavaa ja helppoa (viihteellisyys), toisaalta tavoitteissa ollaan pikkutarkkoja ja pyritään täydellisyyteen (kunnianhimo).  Molemmat hirviöt tuhoavat musiikin olemuksen. Toinen tylsistymisenä, toinen turhautumisena.

Turhautumisestani huolimatta olen tyytyväinen, että sain itseni laulamaan ko. tilaisuudessa.