Ihminen & tekniikka

Suomentanut Matti Simola, Kiuas kustannus 2016

Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato on aina jakanut mielipiteitä. Analyyttisyyteen pyrkivät ihmiset eivät jaksa hänen heittojaan, kun taas runoudesta kiinnostuneet ihailevat kirjailijan syvällisyyttä. Pohjimmiltaan Spengler puhuu samasta asiasta, jota englantilainen fyysikko ja kirjailija Charles Percy Snow käsittelee vuoden 1959 Two Cultures - luennossaan. 

Lyhyesti sanottuna luonnontieteiden ja humanismin välisestä kommunikaation ja ymmärryksen kuilusta, joka  voi vaarantaa koko länsimaisen kulttuurin. Monet tämänkin kirjan ennustuksista ovat totta tänä päivänä. Työn siirtyminen Euroopasta, ympäristöongelmat  ja lajien sukupuutot jne. Tekniikka on kaksiteräinen miekka, joka toisaalta auttaa ihmistä, mutta samalla synnyttää tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta.

Kulttuureilla on vuodenaikansa kevät, kesä , syksy ja talvi. Kun kulttuurin henkinen sisältö ja nuoruuden henki väistyy, tilalle astuu sivilisaatio, joka perustaa kultuurin ideoiden jäljittelyyn ilman ymmärrystä näiden ilmiöiden varsinaisesta merkityksestä. 

Spenglerin sanoin, ihmiset ovat joko tosiasia tai totuus-ihmisiä. Perikadossaan hän esittää tämän saman ajatuksen Pilatuksen ja Jeesuksen vuoropuhelussa. Mikä on totuus? kysyy Pilates. Jeesus vaikenee. Mitä tosiasia-ihmiselle voi ylipäätään vastata? Eihän tämä edes usko totuuteen, saati että kestäisi kuulla siitä. 

Tähän liittyen ja juuri tässä mielessä kaikki Internetin someilmiöt - vihapuhe, anteeksipyyntö vaatimukset, kulttuurisen omimisen käsiteet, salaliittoteoriat, fake news ja muu manipulaatio - perustuvat valikoiviin tosiasioihin. Mikä tahansa sopivasti editoituna saadaan näyttämään miltä tahansa! 

Tätä käytetään häikäilemättömästi hyväkseen ja kansa tulee janoamaan verta yhä enemmän... Elämme sivilisaatiossa kulttuurin sijaan muinaisen roomalaisuuden mottoa seuraten: Panem et circenses. Tekniikka ja sen mukanaan tuoma talouskasvu on vapauttanut ihmisen. Mihin tämä on johtanut? Piilevän barbarian esiiinnousuun. Sivilisaatio ihminen vaatii oikeuksiaan ilman velvollisuuksia. Somen raivokas, lyhyisiin teksteihin perustuva argumentaatio hyökkää, solvaa ja kiihottaa ihmisiä. Twiitti on kätevä tapa osoittaa yhdellä lauseella olevansa oikeassa. Media muokkaa hetkessä sukulaisiaan ja kansaansa tappavasta pienestä pulleasta miehestä rauhantahtoisen valtiomiehen.

Spengler ei usko tasa-arvoon. Ihminen on petoeläin ja saalistaja, joka etsii omaa etuaan. Ajattelukyvyn ja mielikuvituskyky erottaa toisistaan johtajat ja johdettavat. Lahjakkaiden joukko hallitsee muista ihmisistä koostuvaa laumaa. 

Massayhteiskunnan kasvaessa jännite näiden ryhmien välillä kasvaa traagiseen loppuun saakka. Massat voittavat tämän kulttuurisodan. Kyvyttömyydestä arvostaa kulttuurin henkistä taustaa yhteiskunnat lakastuvat takaisin aiempaan mitättömyyteensä kunnes lopulta kuolevat uuden nousevan kulttuurin syrjäyttäessä sen. 

Toisin kuin edelläkirjoitetusta voisi kuvitella Spengler vastusti natsismia pitäen sitä marxismin rinnakaisilmiönä. Molemmat ovat latteita teollisen massayhteiskunnan ilmauksia.

Kiaus  kustannuksen kirja sisältää Spenglerin lyhyen tekstin lisäksi Juhani Sarsilan tutkielman Eläytymisen metodi: Spenglerin historianfilosofiaa. Niille, jotka ovat Spenglerinsä lukeneet, tämä kirja on varmasti tervetullut lisä aiempaan. Niille, jotka eivät vielä ole tarttuneet Länsimaiden perikatoon ohut kirjanen toimii johdantona ja testinä.

 Ken kirjasta pitää, on todennäköisesti totuusihminen.

Joulurauhaa

Joulurauhan julistus 700-vuotinen perinne Turussa

Tänä vuonna pitkästä aikaa vanhalla suurtorilla Brinkkalan talolla. Väkeä paljon - aina maaherran makasiinia myöden - kuulemma 15.000. Itse hyvässä paikassa sekä poistumisen että näkyvyyden suhteen. Ilma hieno, ihmiset iloisia ja turvajärjestelyt riittävän näkyvät. 

Huomenna, jos Jumala suo,

on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla;

ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla

kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään

sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään,

sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulujuhlaa jollakin

laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee,

on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen

rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta

ja rikkomuksesta erikseen säätävät. Lopuksi toivotetaan kaupungin

kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.

Och samma på svenska...

Porilaisten marssi päälle.

Hyvää ja rauhaisaa Joulua!

Homo Deus

Suomenkielinen versio Bazar kustannus 2017, 447 sivua.

Myönnetään, ostin ylläolevan kirjan tarjouskirjamyymälästä, vaikka Akateemisesta kirjakaupasta sen olisikin saanut vielä täyteen hintaansa. Siellä se taitaa edelleen olla top 10 listan ykkösenä. 

Ehkäpä jumal-ihmisyys kiinnostaa, tai pakko myöntää - kirja on hyvin vetävästi kirjoitettu. Vähän samaan tapaan kuin Thomas Friedmannin kirja Lexus ja Oliivipuu noin 20 vuotta sitten, molemmat kirjat täynnä optimismia ja teknologiauskoa höystettynä valtavilla aukoilla sivistyksessä... ja sivistyksellä tarkoitan tässä erityisesti kanssaihmisten kunnioittamista.

En todellakaan osaa sanoa, onko kirjailija Yuval Noah Harari liikkeellä provosoidakseen tai miten paljon hän uskoo itse omiin väittämiinsä. Loistavista huomioistaan ja sujuvasta kielestään huolimatta kirjan pääsanoma ärsyttää. 

Teoksen alkupuolella maalataan lavea kuva uudesta yli-ihmisestä Homo Deuksesta, joka syntyy seuraavan 20 tai ainakin sadan vuoden kuluttua. Koska ihmiset ovat algoritmeja, kuoleman voittaminen ei ole kuin tekninen ongelma. Riittää, kun käy huollossa hakemassa uudet päivitykset. Tämän lisäksi pitää joskus joku vara-osakin vaihtaa. Tämä ei koske tietenkään kaikkia, sillä maksukyky ratkaisee kellä näihin palveluihin on varaa.

Lajityypin klassikko lienee Googlen teknisenä johtajana toimivan Ray Kurtzweillin The singularity is near, joka julkaistiin jo vuonna 2005. (Oman kappaleeni sain tuoreeltaan ystävältäni New Yorkista kirjailijan omistuskirjoituksella varustettuna. Myyn, jos joku haluaa ostaa...)

Kasvavat laskentatehot ja nanoteknologia avaavat aivan uudet ulottuvuudet ihmisen parantelemiselle ja hänen aistiensa ja älynsä tehostamiselle. Harari mainitsee Kurtzweillin kirjan, joka heijastaa Johannes Kastajan huuhdahdusta: "taivasten valtakunta on tullut lähelle" (Matteus 3:2). Sanomatta jää, kuka Jeesus mahtanee olla tässä yhteydessä.

Kirjailija tulee väittäneeksi paljon monesta asiata. Hän todistaa Jumalan kuolleen, mutta ei tässä yhteydessä tule maininneeksi Friedrich Nietzhscheä. Humanismit korostavat yksilön arvoa ja tämän tunteiden ja kokemuksen merkitystä arvojen muodostajana. Tämä on Hararin mielestä pelkistettävissä algoritmeiksi, joka samalla todistaa, että vapaata tahtoa tai sielua ihmisellä ei ole. Liekö kirjailijan juutalaisuus osasyynä siihen, että Martin Lutherin ja Erasmus Rotterdamilaisen keskustelu sidotusta ratkaisuvallasta vuodelta 1525 ei ole tuttu?

Kirjan lopussa esitellään teknohumanismi ja sen pidemmälle menevä muoto "dataismi". Kun datankäsittelystä tulee kaikkitietävä ja kaikkivoipa (?), järjestelmään liittymisestä tulee kaiken merkityksen lähde. Ihmiset haluavat sulautua datavirtaa ollakseen jotain suurempaa. "Jos koet jotain, tallenna se. Jos tallennat jotain, lataa se verkkoon. Jos lataat jotain verkkoon, jaa se".

Kirjailija jättää sanomatta paljon tai ainakin rivien väliin. Miten käy esim. niille, jotka eivät kehity riittävästi muuttuakseen Homo Sapiensista Homo Deukseksi? Arvatenkin huonosti. 

Vestigia terrent, jäljet pelottavat. On aina syytä varoa ihmisiä, jotka alkavat puhua yli-ihmisistä.

Anteeksi, että päästän ulos höyryä kirjan luettuani. Homo Deuksen kirjailija viittaa "höyryn päästöllä" kielikuvaan, joka syntyi höyrykoneen keksimisen myötä kuvaamaan ihmisen tunteita. Kielikuva on edelleen käytössä.

Kautta aikojen ihminen näkee itsensä keksimiensä koneittensa kaltaisena. Nyt kone on Internet.

On syytä painokkaasti kieltäytyä samaistumasta siihen.

En ole algoritmi. Ja lataamani jutut (tai logi tiedostot yms.) eivät ole minuuteni, joka Hararin mukaan on kuitenkin kaiketi vain illuusio.

Ikitie

Ikuinen on ihmisen tarve uskoa ja kuulua johonkin. Nimessä Ikitie lienee pahansuopaa ironiaa, jolla etelä-pohjalaiset muiluttajat halusivat kuvata kommunistiksi epäiltyjen määränpäätä Neuvostoliittoa?

Antti Tuurin kirjaan perustuva elokuva on kerronnaltaan lakoninen kuvaus Jussi Ketolan kohtalosta. Isänmaallisen kansanliikkeen miehet hakevat miehen yöllä kotoaan ja heittävät hänet rajan yli uuteen kotimaahan. Itä-Karjalassa odottavat Neuvostoliiton valtiollinen poliisi ja kolhoosi, johon hänet pakotetaan vakoilemaan muita Yhdysvalloista tulleita suomalaisia. Staliniin luottaen nämä idealistit olivat tulleet 1930-luvun laman pohjois-amerikasta työläisten paratiisiin Neuvostoliittoon.

Aluksi asiat menevät jotakuinkin hyvin, mutta vähitellen ihmiset huomaavat elävänsä vankilassa. Ihmiset työskentelevät pelloillaan, rakentavat talojaan, mutta heitä koskevat päätökset tehdään ihan jossain muualla. Kun Stalinin vainot sitten 1936 alkavat kylän väki kuljetetaan ja ammutaan alusvaatteisillaan metsään. 

Jussi Ketola jää eloon, koska NKVD upseeri Kallonen (Hannu-Pekka Björkman) päättää "antaa hänelle elämän". Näin sitä sosialismia rakennetaan. 

Kriitikot ovat ylistäneet elokuvaa. Katsojaluvut tulevat myöhemmin kertomaan haluavatko suomalaiset kuitenkaan nähdä elokuvaa näin ikävästä aiheesta. 

On häiritsevää, miten banaalia pahuus pohjimmiltaan on. Elokuvan teloituskohtaukset eivät mässäile verellä. Kiväärinlaukaukset ja aiemman kidutuskohtauksen tinnitusta muistuttavat äänet saattavat silti vaikuttaa katsojaan häiritsevästi. 

Paljon helpompaa olisi vaikka keskustella eri ideologioiden välisistä eroista. Ehkä samalla voisimme pohtia kuinka tarpeellista ja oikeutettua väkivalta kulloisessakin tilanteessa on. 

Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa on kuultu varmasti monta pätevää puolustuspuheenvuoroa aiheeseen liittyen.

Arvaan, että moni syytetty kertoo totelleensa käskyjä. Osa ei myönnä tehneensä mitään pahaa. Ja loppujen lopuksi: eiköhän koko juttu vaikka Stalinin vainoista olekin vain keksittyä tarinaa?

Pommit, valta ja aseet kiehtovat. Yksittäisten ihmisten kohtalo ei kiinnosta. 

Vai kuinka paljon tänä päivänä pohjois-Korean keskitysleireistä puhutaan?

Jerusalem

Wsoy 2012, 674 sivua

Historiansa aikana Jerusalem on ollut 1000 vuotta pelkästään juutalainen, 400 vuotta kristitty ja 1300 vuotta islamilainen kaupunki. Yksikään vallanvaihto ei ole tapahtunut ilman verilöylyjä, ihmissyöntiä tai muita julmuuksia. Jokainen ryhmä on tuonut omat tapansa ja uskonsa entisen tilalle. Edellinen väestö on joko tapettu tai myyty orjuuteen. Voi olla vaikeaa uskoa, mutta tällä hetkellä (ainakin tilapäisesti) kaupunki on melko turvallinen. Verenvuodatus tapahtuu naapurissa.

Montefiorin Jerusalem kirja on tiiliskivi, jonka luettuaan voi todeta ainakin yhden asian: loppujen lopuksi tiedämme historiasta hyvin vähän. Yleensä tämä tietämättömyys korvataan arvauksilla tyyliin: kyllähän ne ristiretket olivat kamalia, eikö totta? Ja tästähän johtuu varmaankin nykyinen vastakkainasettelu lännen ja muslimien välillä?

Edellä olevaan heittoon liittyen kirjasta voi lukea, että kristillinen propaganda ristiretkien rahoittamiseksi vaati tietenkin tuekseen väritettyjä ja suurentelevia kertomuksia. Samaan tapaan kuin piispa Henrikin kuolema Köyliöjärven jäällä on legendaa tai Mainilan laukaukset Suomen armeijan julma hyökkäys Neuvostoliittoon... no niin tai näin, ihmiset ovat kautta historian olleet väkivaltaisia, julmia ja taikauskoisia. Ja kyllä - ristiretkien aikana tapettiin myös ihmisiä.

Temppelivuori on ollut keskeinen näyttämö tälle kaikelle. Salomonin ensimmäinen temppeli, kuningas Daavidin pojan luomus noin vuodelta 1000 eKr, tuhoutui kun babylonialaiset hyökkäsivät vuonna 586 eKr. kaupunkiin kuningas Nebukadressarin johdolla. Puolentoista vuoden piirityksen jälkeen juutalaiset antautuivat ja alkoi Babylonin vankeus. Ensimmäisestä temppelistä ei ole jäänyt mitään näkyvää jäljelle, ainakin niin kauan kuin arkeologia on kielletty pyhällä vuorella. 

Kun vankeus vuonna 545 eKr. päättyi, toisen temppelin rakennustyöt alkoivat. Herodeksen aikana rakennus viimeisteltiin lopulliseen loistoonsa. Ja kuten nykyään moskeijaan ei ole toisuskoisilla asiaa, temppelin esipihaa koristi tuolloin varoitus:

VIERASMAALAINEN! ÄLÄ ASTU TÄMÄN RISTIKON JA TEMPPELIÄ YMPÄRÖIVÄN EROTETUN ALUEEN SISÄPUOLELLE SE JOKA TAVOITETAAN SIELTÄ SAA SYYTTÄÄ VAIN ITSEÄÄN

Voisiko sen nyt selvemmin sanoa?

Kristuksen ennustuksen mukaisesti roomalaiset Tituksen johdolla hajoittivat tämän luomuksen vuonna 70 jKr. Ainoastaan tukimuuri jäi jäljelle ja se tunnetaan nykyisenä itkumuurina. Itä-Rooman alaisuudesta Jerusalem siirtyi 600-luvulla muslimien haltuun ja vuonna 691 kalliomoskeija valmistui. 

Kirja sisältää monia kiehtovia tarinoita, Saladinista Kuningas Richard leijonamielestä, 1900-luvun palestiinan historiaan ja Brittien mandaattiin tasapainoitella hankalan siirtomaansa kanssa.  

Montefiorin etu tässä kaikessa on hänen objektiivisuutensa. Kenenkä puolelle asettua, kun lista on näinkin pitkä: Kaananilaiset, israelilaiset, assyrialaiset, babylonialaiset, persialaiset, makedonialaiset, seleukidit, roomalaiset, byzantti, Umajadien kalifaatti, Abbasidien kalifaatti, Fatimidien kalifaatti, Seldzukkien valtakunta, ristiretkeläiset, saraseenit, ottomaanit, britit, Jordania ja lopulta Israel. Valitkoon jokainen puolensa. 

Jerusalem on vallattu yli 50 kertaa sen historian aikana. Kuka on oikeassa ja mikä on totuus? Tässä mielessä Jerusalemin historia on koko maailman tarina. Oudot tavat, toiseus, kilpailu vallasta ja kaiken takana oleva lopunodotus nivoutuvat Jerusalemin historiaan erittäin konkreettisella tavalla - vaikkapa muuraamalla. 

Mika Waltarin Mikael Hakimista tuttu 1500-luvun sulttaani Suleiman Suuri - lempinimeltään lainsäätäjä - valloitti ottomaanien valtakuntaa laajentaessaan myös Jerusalemin. Kirjoitukset tuntien hän päätti samalla myös varmistaa, ettei tuleva Messias ennustusten mukaisesti (Hesekiel 44) pystyisi palaamaan Jerusalemiin. Tätä varten kaupungin itäpuolinen kultainen portti muurattiin umpeen ja sen eteen on sijoitettu muslimien hautoja. Mooseksen lakia noudattaen hautausmaan läpi kun ei sovi kulkea.

Vielä tänä päivänäkin sekä juutalaiset, että kristityt (miksei siis myös muslimit?) uskovat, että Messias saapuu idästä juuri tuon portin kautta. Siihen saakka se pysyy suljettuna.

Miten Saksista tuli Saksa?

Penguin Books 2016, 598 pages

Suomen kielessä Saksa on saanut nimensä pohjoissaksalaisen saksin heimosta eli sachenilaisista. Nämä - ensiksi hansakaupiana tunnetut ihmiset - vaikuttivat itämeren ja Suomen alueeseen 1200-luvulta lähtien. 

Myöhemmin 1500-luvulla Martin Lutherin työ Mikael Agricolan kautta muokkasivat maatamme. Hieman myöhemmin suomalaiset tekivät vastavierailuja alueelle hakkapeliittoina kolmikymmevuotisessa sodassa (1618-1648). Rostockissa asiaa muistellaan kauhulla vieläkin, vaikka muitakin pahoja asioita alueella on toki aikojen saatossa tapahtunut. 

Englannin kulttuurinen ylivalta ja siihen liittyvä kielitaidon kapeutuminen johtaa turvautumaan aiheesta englanninkieliseen lähteeseen. Eipä silti, kirja Germany Memories of a Nation, on mestarillinen kulttuurihistoriallinen katsaus. Kirjan kirjoittaja Neil MacGregor on toiminut sekä Lontoon kansallisgallerian että British Museumin johtajana. 

Tämä historiankirjoitus perustuu esineisiin, ihmisiin, paikkoihin ja rakennuksiin, joiden yksityiskohdista maalataan kokonainen yhden kansakunnan historia. Metodisesti kirjailija paneutuu yksityiskohtaisesti yksittäisiin ja pieniinkin aiheisiin ja esineisiin, kuten esimerkiksi rahoihin, joiden symboliikasta johdetaan uskottavasti myös laajempia merkityksiä.

Saksa kokonaisuutena on tietenkin itse paradoksi. Sen menetetyt pääkaupungit Praha ja Köningsberg kuvastavat koko Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan hajanaisuutta ja identiteettiä. Kysymykseen siitä mitä Saksa on, ei saada yhtä vastausta vaan monia sellaisia. 

Protestanttinen pohjoinen vastaan katollinen etelä ja länsi; tekniseen osaamiseen perustuva teollisuus yhdistettynä romanttiseen haaveilevaan taiteellisuuteen sekä pyrkimys itsekasvatukseen ja vapauteen vastaan autoritaarisuus. Siinäpä aineksia nykyaikaisen ihmisen ja kulttuurien ymmärtämiseen! 

Kirja on täynnä tarkkoja huomioita. 

Toisin kuin ehkä ajatellaan August Hoffmannin teksti ja Haydn melodia Deutschland, Deutschland über alles Saksan kansallislaulu vuodelta 1848 ei viittaa mihinkään nationaalisiin ylikansallisiin pyrkimyksiin. Laulun sanoma on, että liberaalien arvojen tulisi vallita koko Saksan alueella yhtenäisesti niin Preussissa, Baijerissa, Hampurissakin kuin muissakin alueen itsenäisissä valtioissa. 

Einigkeit und Recht und Freiheit yhtenäisyys, oikeus ja vapaus yhdistyvät samaa tarkoittaviin Saksan lipun väreihin. Valitettavasti Euroopan hullu vuosi jäi lyhyeksi ja nämä pyrkimykset jäivät odottamaan parempia aikoja.

Koska kirjan luvut ovat alunperin itsenäisiä esityksiä BBC radio 4 ohjelmia, MacGregorin ajautuksiin voi tutustua luku kerrallaan. Jos lukija on suomalainen ja vielä historianopetusta koulussa saanut, yhdistyy aiemmin kuultu elävästi hienojen kuvien ja tarinoiden kautta prismaksi, joka herättää mielikuvituksen.

Mitä metsä merkitsee  saksalaiselle, mitä suomalaiselle? Miten saksalainen ja suomalainen koulutus eroavat toisistaan?  Hyvinvointivaltio, arkkitehtuuri, musiikki... niin, entäpä ne natsit? Kyllä niitäkin kirjoittaja toki käsittelee... miten maailman tuon ajan sivistynein valtio saattoi kääntyä barbaariseksi totalitarismiksi?

Epäilen, että Hannah Arendtiin viitaten voimme ajatella pahuuden olevan identiteetin heikkoutta. Tuota identiteettiä voidaan rakentaa arvostamalla asioita itsessään ja myös arvostamalla kirjoja sillä, Heinen sanoin: siellä missä poltetaan kirjoja poltetaan kohta myös ihmisiä.

Toisin kuin mahdolliset muut maat, nykyinen Saksa on todennäköisesti läksynsä oppinut.