sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Charles Tayloria uutena vuotena

Charles Taylor, kanadalainen kommunitaristi
Nimi ei miestä pahenna. Kuvan Charles Taylor ei ole siis Liberian entinen presidentti, jonka harrastukset eroavat McGill yliopiston ja Oxfordin moraalifilosofin ajatuksista. Itse tutustuin Taylorin ajatuksiin Torontossa yli kymmenen vuotta sitten - ymmärtääkseni hän on maassa hyvin tunnettu. Kommunitaristi korostaa sosiaalisten instituutioiden merkitystä ihmisen minuuden kehittymisessä, olisiko siis totta:  "sen lauluja laulat kenen leipää syöt" tai ehkä laajemmin - mihin aikaasi käytät sellaiseksi tuppaat muuttumaan? Jos minulla olisi enemmän aikaa, Taylorin parissa se ei ainakaan menisi hukkaan.

(Jos lukijalla ei ole aikaa, kirjoituksen tetriaarisen muodon ABA  B-osan voi juhlatunnelmissa ohittaa aivan hyvin...)
-------------

Näin uudenvuoden kynnyksellä on tapana esitellä katsauksia menneestä ja ennustuksia tulevasta. Kirjassaan "the malaise of modernity" toisaalla " the ethics of authencity" Charles Taylor luonnostelee yhteiskunnan tilanteen seuraavan ajatuksen mukaan:

Koska vanhempina aikoina ihmisillä ei ollut suurta liikkumavaraa annetun todellisuuden suhteen, noudattivat he ympäristönsä usein ahtaita tapoja ja normeja. Vasta myöhempi kaupungistuminen ja yhteiskunnallisen liikkuvuuden lisääntyminen edesauttoivat monipuolisemman elämäntavan syntyä. 

Tähän vapautumiseen liittyi usein myös kapinallisuus ja romanttis-ekspressiivinen itsensä toteuttaminen, jossa ihmisen oma autenttinen oleminen nousee aina tärkeämmäksi kuin yhteisön arvot. 

Ajasta ja paikasta riippuen tämä etsintä on saanut vaihtelevia muotoja sekä synnyttänyt erilaisia ismejä eksistentialisteista, 1960-luvun liikehdinnästä aina postmodernismiin saakka. Yhteistä näille kaikille on ollut vallitsevien arvojen kumoaminen ja uuden estetiikan ja etiikan etsiminen. 

Ihmisten käyttäytymisen ja estetiikan puolella tämä on tarkoittanut konventionaalisuuden korvaamista postkonventionaalisella moraalilla ja postmoderneilla arvoilla. Nykyajan ihmistä tuskin mikään voi enää hätkähdyttää. Ja kaikki, jos niin halutaan nähdä, on myös kaunista. Tätä kutsutaan postmoderniksi.

Taylorin mukaan postmodernismi ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Kaikki mielipiteet eivät todellakaan ole aina samanarvoisia; esteettisistä asioista voidaan ja pitää voida kiistellä; ja etiikalla, kulttuuritaustoista riippumatta, on yhteisiä yleispäteviä kriteerejä, joita voidaan ja täytyy pitää totena. 

Toisin kun postmoderni ihminen transmoderni ihminen ymmärtää eri arvostuksiin liittyvän kontekstuaalisuuden ja pystyy siten arvioimaan eri aikakausien ja kulttuurien väittämiä niiden omista lähtökohdista käsin. Tämä ei poissulje universalismin mahdollisuutta. Kukapa väittäisi fysiikan lakeja epätodeksi? Tai väittäisi Shakespearen tekstejä kelvottomaksi? Edelleen totuus, hyvyys ja kauneus ovat valideja käsitteitä, vaikka joku saisikin päähänsä väittää Facebookissa jotain muuta.

Taylorin mukaan nykyihmisen ja yhteiskunnan piirteitä ovat sitoutumattomuus, arvoneutraalisuus, ja sääntövaltaisuus. Koska postmoderni ajattelu kieltää suurten totuuksien olemassaolon, ei ihminen ole automaattisesti valmis sitoutumaan mihinkään itseään suurempaan, jota instituutiot edustavat. 

Ulkokohtaisuus ja välinpitämättömyys ovat sidoksissa individualismiin, jossa asioihin ottautuminen tapahtuu – ei niinkään sisäisen palon – kuin ulkoisen pakon tai ajelehtimisen seurauksena. 

Päätös omasta olemisen tavasta, ei varsinaisesti kuulu kenellekään, eikä varsinkaan traditionaaliselle järjestelmälle. Kun radikaali individualismi kehittää aina uusia olemisen tapoja, joutuu yhteiskunta kehittämään uutta lainsäädäntöä määritelläkseen uuden poikkeavuuden legitimiteetin. Näin tehdessään yhteiskunta, de facto, luopuu aikaisemmista käsityksistään ja luo uutta normistoa sekä tavan ajatella maailmasta. 

Subjektiviteetista on näin tullut uusi totuus. Neutraliteettia vaaditaan, jotta tätä ihmisten itseilmaisua ei loukattaisi. Ei ole viisasta ottaa liikaa kantaa ihmisten valintoihin, sillä onhan se heidän luovuttamaton oikeutensa. 

Toisin kuin Kanadassa, josta Taylor kirjoittaa, kolikon kääntöpuoleksi neutraalisuudelle on erityisesti Suomessa noussut viime aikoina kiivailu. Vihapuhe ja – teot, tulivat ne miltä poliittisilta laidoilta hyvänsä, osoittavat kuinka näennäistä suvaitsevaisuus postmodernissa yhteiskunnassa oikeasti on. Argumentointia, jossa vaihtoehtona olisi rehellinen toteamus ”en tiedä miten asiat ovat”, kuulee julkisuudessa tuskin koskaan.

Kasvava byrokratia ja sen kaksoissisar managerialismi kukoistavat. Paradoksaalisesti ihmiset, jotka vaativat täyttä itseilmaisun vapautta yksityiselämänsä suhteen, työelämässä alistuvat helposti kontrolliin, jossa hallitsevana piirteenä on sääntövaltaisuus.

--------

Mikä onkaan parasta lääkettä tälle kaikelle? Suhteellisuudentaju ja huumori.

Tulimme juuri katsomasta Solsidan elokuvaa. Enpä ole koskaan kuullut yleisön nauravan ääneen elokuvissa näin. Jos vähänkään tunnet elokuvan pohjalla olevaa sarjaa - vahva 
suositus!!

Hyvää uutta vuotta 2018!

ps. pikku uutinen kertoi MV lehden lopettavan toimintansa. Socionomics teorian mukaisesti, ilmapiiri on nousussa - nyt myös Suomessa...





sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Joulurauhaa




Joulurauhan julistus 700-vuotinen perinne Turussa

Tänä vuonna pitkästä aikaa vanhalla suurtorilla Brinkkalan talolla. Väkeä paljon - aina maaherran makasiinia myöden - kuulemma 15.000. Itse hyvässä paikassa sekä poistumisen että näkyvyyden suhteen. Ilma hieno, ihmiset iloisia ja turvajärjestelyt riittävän näkyvät. 

Huomenna, jos Jumala suo,
on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla;
ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla
kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään
sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään,
sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulujuhlaa jollakin
laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee,
on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen
rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta
ja rikkomuksesta erikseen säätävät. Lopuksi toivotetaan kaupungin
kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.

Och samma på svenska...

Porilaisten marssi päälle.

Hyvää ja rauhaisaa Joulua!







sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Paska Suomi

Heikki Pursiainen, Tammi. 260 s.

Hyvän pamfletin kirjoittaminen on taitolaji. Paska Suomi ei täytä odotuksia tässä suhteessa. Jo tämän kirjan kansikuva - saati sitten otsikko - karkoittanee lukijat, jotka ovat suhteellisen tyytyväisiä kotimaahansa. 

Miten sitten itse tulin kirjan lukeneeksi? Ajatuspaja Libera kiinnostaa erilaisuudellaan, toisaalta kirjahyllystäni löytyy myös kommunistinen manifesti ja monta muutakin opusta, joiden ajatukset eivät todennäköisin syin pidä paikkaansa. Lukeminen kannattaa silti aina.

Heikki Pursiaisen mukaan Suomen poliittinen järjestelmä on täysin kykenemätön uudistumaan. Hänen mukaansa vasemmisto on vaihtanut aatteen ja köyhän puolustamisen sisäpiiriläisten ja keskiluokan edunvalvontaan. Oikeisto on jakautunut näkemyksettömiin juustohöylääjiin ja tuppukylien tukiasia syytäviin kepuilijoihin sekä erilaisiin vastenmielisiin räyhäjengeihin, jotka eivät tule toimeen edes itsensä kanssa. 

Yhteinen piirre koko systeemille on, että kansalaiset ovat hyvinvointivaltio Suomessa kehdosta hautaan valtiovallan passiivisia kohteita. Tästä seuraa, että maassamme ei tapahdu mitään, mitä valtio ei tukisi oli kyseessä ooppera, ompeluseura tai vaikka urheilutapahtuma. Aloitteellisuus on epäilyttävää ja edunjaosta päättää eduskunta, jonka voimasuhteet heijastavat elinkeinorakennetta. Kepulaiset maanviljelyä (MTK), sosiaalidemokraatit työväestöä (SAK) ja Kokoomus virkamiehistöä (AKAVA). Lainsäädännöllä rajoitetaan tehokkaasti kilpailua kuten taksiluvat, lääkärien koulutusmäärät, Veikkaus, Yle ja Alko keskeisiä mainitaksemme. 

Oma lisäykseni olisi Suomen sakotuskäytäntö, jonka tuotto on budjetoitu etukäteen tulona valtiolle. Tässähän kaikessa ei ole mitään moraalitonta? Maan tapa. Jos et tykkää - muuta muualle. Suomessa 80 km talvinopeusrajoitus tuo 96 km nopeudella 200€ sakon. Vastaava ylitys Saksassa maksaa 25€. Keihäänheittäjä Seppo Räty ei tainnut pohtia tätä antaessaan kuuluisaa lausuntoaan Saksasta... 

Pahinta lienee kaikessa, että edes nousukaudella Suomen valtio ei ole kykenevä velkaantumiskehityksen katkaisemiseen. Joko rohkeus tai sitten kyky toimia puuttuvat. Mitäs sitten tehdään, kun talous taas hetken päästä heikkenee?

Mielestäni kirja nostaa tärkeitä kysymyksiä esiin. Valitettavasti sen kirjoitustyyli on poukkoileva ja jättää paljon tilaa vastaväitteille. Monet kirjan väitteistä jäävät keskeneräisiksi, koska kirjailija ei malta tutkia asiaansa huolella. Olisiko tasapainoisempi pohdinta vienyt terän osalta väitteistä?

Sivumennen sanottuna, miksi kommunismi ja äärilibertaani ajattelu usein samaan perheen tai suvun sisällä on niin yleistä? (Ainakin Björn Wahlroos tulee mieleen heti).

Vaikka jotkut kirjan heitoista osuvat varmasti kohteeseensa, erään asian haluan toki nostaa esiin. Pursiainen ei anna paljon arvoa yleisradion ja kulttuurin merkitykselle kansakunnan rakentajana. Näkemys on pinnallinen ja surullinen - ihminen kun ei elä pelkästä leivästä. Jos yle teemaa ei olisi, mistä me silloin katselisimme esim. Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumin? Netistä lataamalla? Uskokoon ken haluaa. Jopa kanadalaiset tuttavani hämmästelivät BBC:n uutisten syvällisyyttä verrattuna omiin uutiskanaviinsa.

Kulttuuria ja lasten harrastusten tukemista tarvitaan, vaikkei se libertaanin mielestä onkin vain kuluerä.

Totta on, että Suomi on tuskin koskaan ollut markkinatalous. Sekatalouden muodoista opetellaan eroon vähitellen. Sillä välin junalippuja ei osata junissa enää myydä, sote ajautunee karille ja mistään ei uskalleta oikeasti leikata. 

Lopuksi ristiriitainen ennustus: voi aivan hyvin olla, että Pekka Puska tarjonta/kulutus korrelaatioineen erehtyy vahvemman oluen tulosta kauppoihin. Vastoin "tiedettä" alkoholin kulutus saattaa Suomessa laskea. 

Socionomics teorian mukaan väljentyvä lainsäädäntö on aina merkki positiivisemmasta mielialasta yhteiskunnassa, joka korreloi myös vähäisempänä alkoholinkulutuksena ja sosiaalisina ongelmina.

Vapautta kannattaa kokeilla ihmisiin, tulokset voivat joskus yllättää? 












keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Satumainen Aurajoki

Turun linna juhlavalaistuksessa

Itsenäisyyspäivän sää on ollut suosiollinen! 

Päivällä kävimme Turun hautausmaalla Turun reserviupseerin järjestämässä kunniavartiot sankarihaudoilla tilaisuudessa. Aurinko paistoi ja ihmiset olivat tulleet sankoin joukoin seuraamaan, kun jokaisen haudan kohdalla seisoi kunniavartiossa saman ikäinen ihminen kuin sankarivainaja kuollessaan oli. Hieno tilaisuus ja ajatus.


Turun hautausmaan kunniavartiot

Pienen tauon jälkeen ajoimme keskustaan ja tuhansien turkulaisten tavoin suuntasimme Aurajokea alavirtaan Turun linnaa katsomaan. Jotta emme olisi eksyneet matkalla latasimme Satumainen Aurajoki appin kännykköihimme ja lähdimme metsästämään paikkoja, joista keräilimme ääniraitoja ja maisemia.

https://play.google.com/store/apps/details?id=fi.taiste.aurajoki

Tokihan paikat ovat ennestään tuttuja, mutta kun kännykkä käskee johonkin menemään niin tokihan niin täytyy tehdä. Kaikkien rastien löytäjät voivat osallistua Karibian risteilyn arvontaan. Jos ymmärsin oikein, tämä palkinto ei liity Turun Karibiaan?

Turun linnassa odotti Suomi 100 valaistus eläinhahmoineen ja tanssiesityksiä tulen ja valojen loisteessa. Vielä ehtii tänään itsenäisyyspäivänä puoleenyöhön mennessä!


Jonot olivat pitkät ja pimeässä puistossa ihmisjoukko suuri. Taisimme vahingossa kiilata itsemme aika monen ihmisen ohi. Tästä toki suuret pahoittelut.

Paikanpäällä tunnelma oli hilpeä ja ihmiset kepeällä mielellä. Socionomic teorian pohjalta ajattelen seuraavasti: nousukausi on täällä ja ihmiset ovat pitkästä aikaa iloisempia. Täsmälleen ottaen asiat esiintyvät tietenkin päinvastaisessa järjestyksessä. Ilo tuo tullessaan hyviä asioita ja rohkeuden toteuttaa jotain tämänkaltaista.

Hyvä Turku, tällaista tarvitaan lisää!

Teatterisilta joulukuusineen.




lauantai 2. joulukuuta 2017

Slush 2017

Messukeskus Helsinki, Exhibition and Convention Centre

Nobody in their right mind would come to Helsinki in November. Except you, you badass. Welcome. 


I remember having read the slogan of Slush 2016 in Helsinki airport, while we were leaving to Spain for holidays last year. 

Eipä ole vuodet veljeksiä (I do not know how to say this in English, sorry). Maybe: this year I have been playing less golf, working more. Our award winning company Mendolor booked the tickets and hotel rooms well in advance in June with another Sprinboard winner company called Taiko an art webshop for original Finnish art. (Click and see for yourself): Taiko

Warm thanks to Turku SparkUp and the staff working there for making all this happen! 

The name Slush in Finnish can mean both weather "loska" or to speak rubbish "lässyttää"Whether you believe or not in the Slush 2017 slogan "nothing normal ever changed a damn thing", you can always decide what to think of the name. 

My stance is that those who appear to be weird, might be doing things one cannot even dream about.  Perhaps, if we succeed, I will tell you more about our special peculiarity some day. Otherwise, I am just slushing...

Now, I need to rest. Thank you boys for the great companionship, let's change the world!

Team Mendolor in front of the Main Stage, Slush 2017

lauantai 25. marraskuuta 2017

Riemulaulu Suomelle

Sibelius-lukion tyttökuoro
Sibelius-lukion kamarikuoro
Vaskivuoren lukion kuoro
Puolalanmäen musiikkilukion Chorus Iucundus
Johtajanaan Reijo Aittakumpu ja Timo Lehtovaara

Kummityttö kutsui konserttiin. Väliin on jäänyt jo muutama vuosi, kun omat lapseni työllistivät tässä mielessä enemmän. 

Ohjelma koostui tutuista Maasalon Tuhansin kielin, Klemettin Oi, kallis Suomenmaa ylimääräisenä esitettyyn Sibeliuksen Finlandia-hymniin. Suurin osa ohjelmistosta oli yhä elossa olevien ja vaikuttavien ihmisten töitä: Anne-Mari Kähärä, Pekka Kostiainen, Tapani Länsiö, Jussi Chydenius ja Essi Wuorela jne. Lopuksi kuultiin Pessi Levannon musiikkiluokkien tilaama sävellystyö, joka koostui kolmesta laulusta. Näistä keskimmäinen Suomen kielen riemulaulu jäi erityisesti mieleeni.

Puhdasta laulua, koko ohjelmisto ulkoa esitettynä ja ennenkaikkea, hymy huulilla... kaunista musiikkia!

Kiitos.

--------
Suomessa musiikkiluokkatoiminta alkoi vuonna 1968. Alussa toiminta oli hyvin laulupainotteista aina Kodaly-metodia myöten. 1980-luvulta lähtien mukaan tulivat bändisoitto, kevytmusiikki ja musikaalit. Kuinka moni nuori onkaan saanut levyttää, osallistua leirikouluun ja esiintyä, omaksuen samalla itsevarmuutta ja sosiaalisia taitoja mukavien muistojen kera? 

Musiikkiluokkien kuorot ovat alusta asti niittäneet mainetta myös maailmalla - aina Kouvolasta Kiinaan Suomikuvaa levittäen. Brändi sanaa tuolloin ei tosin käytetty. Niin musiikkiopistoihin kuin musiikkiluokille pyrittiin ja jonotettiin. 

Tarkkoja lukuja en osaa sanoa, mutta sivutuotteena musiikkiluokat ovat tuottaneet kovia ammattilaisia sekä kevyen että klassisen musiikin puolelle, kuten Rasmus, Jukka-poika jne.

Nyt väitetään, että asiat olisivat toisin. 

Mikä on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa? Milloin maahamme on syntynyt vaarallinen "koulushoppailu" ja "elitismi", jotka vaarantavat tasa-arvon?

Väitän, että musiikkiluokkien toimintafilosofia Suomessa ei ole oleellisesti muuttunut viime vuosikymmeninä. Uskon, että edelleen tarkoituksena on tarjota mahdollisimman monelle lapselle mahdollisuus toteuttaa lahjakkuuttaan rakastamassaan asiassa,  koulu-menestyksestä ja sosiaalisesta asemasta riippumatta. Sivuhuomautuksena todettakoon, että tämä sama ajatus koskee tietenkin myös kaikkia muita erikoisluokkia. 

Jos musiikkiluokkien toiminta ja sen filosofia eivät ole muuttuneet, täytyy jonkun muun olla muuttunut. Joku kasvatustieteilijä on varmaan tutkinut tämän: missä vaiheessa puhe sivistyspyrkimyksestä muuttui puheeksi markkinaehtoisesta elitismistä? 

Toinen tutkimuskysymys liittyy aiheeseen: ovatko nuo väitteet totta, ja jos ovat miten ne todistetaan oikeaksi?

Aavistan vastauksen: hyvien perheiden lapset osaavat hakeutua näihin palveluihin tiedostavien vanhempiensa ansiosta.  

Tarjottu ratkaisu: lakkautetaan luokat tai heikennetään niiden toimintaedellytyksiä ratkaisevasti.

Entäpä jos ei tehtäisikään näin ja pyritäisiin samalla tarjoamaan edelleen parempaa opetusta myös ns. tavallisille luokille? Pelkään pahoin, että tähän  eivät tahto, voimavarat, moraali ja osaaminen nykyisellään riitä. 

Tämän lisäksi erilaisuuden sietokyky on Suomessa hyvin heikko. Ihmisten ja asioiden kunnioittamisessa on myös paljon toivomisen varaa. 

Jos vaikka "joku Joensuu" (alaviite: Ultra Bra - todellinen yhteys paikkakuntaan sattumanvarainen) päättäisi, että sillä ei ole varaa lastensa laadukkaaseen koulutukseen - vähempikin toki riittää. Köyhälle kuolema, poliisi ja verottaja ovat toki tarpeeksi. Niiden edessä toteutuu myös tasa-arvo.

Eriasia on, kuinka moni haluaa sellaisessa kaupungissa asua





tiistai 21. marraskuuta 2017

Follies

Follies  
Stephen Sondheim, James Goldman.
National Theatre, London.

Miten hyvin kestät tarinaa, jossa ei ole juonta? 

Yleensä sitä sanotaan elämäksi.

Tässä tapauksessa kuitenkin vuonna 1971 ensiesityksensä saaneeksi Broadway musikaaliksi nimeltään Follies. Miten tuon nyt suomentasi, hupsutuksia? pilvilinnoja? ei kai nyt sentään, hulluutta? Kuten kuuluisa tanskalainen filosofi on muotoillut samaa ongelmaa koskevan ajatuksen: elämää täytyy elää eteenpäin, mutta sitä voi ymmärtää vain taaksepäin.

Viimeaikoina olemme käyneet jo liikaakin elokuvissa: Vincent van Gogh - animaatio oli mielenkiintoinen. The Square tanskalais-ruotsalainen tuotanto, hupaisan hauskaa traileriaan huomattavasti laimeampi elokuva. Eipä siis ihme, että maanantai-iltana NT live esitys Lontoosta ei etukäteen aiheuttanut suurempia odotusarvoja. Ilmeisesti ei myös muissakaan turkulaisissa, sillä paikalla oli vain 25 katsojaa.

No, mutta hyvänen aika! Eihän musikaali ole suotta Tony- ja Grammy-palkintojaan ansainnut. Esityskertoja ja produktioita on kertynyt riittämiin, ja useat teoksen kappaleista nousseet standardeiksi. Ehkä tyylilajin vierauteen on syynä se, että kunnon musikaalia voi maassamme kuulla aika harvoin, ehkä lähinnä i Åbo Svenska Teater.  

Itse tarina Follies soveltuu parhaiten keski-ikäisille tai sitä vanhemmille. Kuten Austerin 4321 romaanissa tässäkin kappaleessa pohditaan elämän sattumanvaraisuutta. Nuorena sitä kuvittelee, että kaikki tiet ovat auki - ja vastoin parempaa käsitystä fysiikan laista, yritää kulkea niitä kaikkia yhtä aikaa eteenpäin. 

Vanhempana sitten tajuaa - jos tajuaa, että todelliset vaihtoehdot ovatkin olleet rajatummat kuin ehkä aiemmin kuvitteli. Joku salaliitto tässä täytyy olla, miten näin vanhenin? Ja silti, vielä äsken pidin itseäni aika nuorena.

Stephen Sondheimin musiikki on kevyen hattaramaista, taiturillisesti orkestroitua ja samalla pettävän helppoa. Tämä musikaali on pastissi, jossa teoksen nimi viittaa sekä musikaalin kategoriaan, että päähenkilöidensä elämään. Musiikin tasolla viitataan myös muihin musikaaleihin.

Kappaleista mieleenjäävimpiä ovat the story of Lucy and Jessie, I´m still here ja erityisesti One More Kiss, joka kumartaa hienosti Franz Leharille ja Wienille, laulun sanoin: all the beautiful must die... Vaikka musiikki ei ehkä saavuta subliimia, lähestyy se kuitenkin sitä.

Miksipä ottaa kaikkea niin vakavasti? Siinä Follies-musikaalin sanoma.

Prosit!





torstai 16. marraskuuta 2017

Pinnallisen mediamaailman vastavoima?


Suomalainen Suomi
Varhainen lukukokemus on jäänyt pysyvästi mieleeni. Hessu Hopo asuu Ankkalinnassa hieman huonosti hoidetussa kodissaan. Yht' äkkiä ympäristö muuttuu. Ihmiset alkavat pukeutua samalla tavoin, harrastaa samoja asioita ja syödä samaa jäätelöä (Valitettavasti olen unohtanut mikä tuo jäätelömerkki oli...).

Selitys tälle kaikelle löytyy yhtiöstä, joka on kehittänyt tekniikan, jonka avulla ihmiset voidaan ohjelmoida haluamaan täsmälleen samoja asioita. Tämä tapahtuu TV-laitteen kautta. Vain yksi hahmo voi vastustaa tätä ulkoista ohjelmointia, Hessu! Hessun TV antenniin ovat näet harakat tehneet pesänsä ja niinpä televisio ei toimi. Väliäkö tuolla, Hessu nauttii elämästään...

Yllätys, yllätys! Kun markkinointiosasto huomaa, että yksi osoite Ankkalinnassa ei tunnu tottelevan annettuja impulsseja, Hessun luo tulee korjausryhmä. Vieläpä ihan ilmaiseksi. Onpas ystävällistä? Muistaakseni Mikki Hiiri todistaa muutoksen, joka Hessussa tapahtuu. Yht' äkkiä hän ryntää ostamaan kaikkia niitä samoja asioita, joista hän on jäänyt paitsi rikkinäisen TV vastaanottimensa aikana.

Ystäväni luvalla julkistan seuraavassa tekstiviestit keskustelustamme ajalla 27.10- 28.10.2017

Ystäväni: Terve! Kullervo Rainiolla on kiintoisa kirjoitus possibilianismista ja kvanttifysiikasta uusimmassa Kanavassa. TJ

Vastaukseni: Pitäisi varmaan tilata ko. aviisi monen vuoden jälkeen...

Ystäväni: No, jos jokin näistä suomalaisista niin sitten se...

Loppukaneettini 6.11. 

Yllättäen tuli Kanavaa koskeva mainos. Ei ole tullut vuosikausiin. Vakoillaanko meitä? ei tietenkään, ihan sattumasta on kyse... M. Monteverdi


Muistaakseni lopetin lehden tilauksen vuonna 2011 kun kyllästyin sen jatkuvasti samankaltaiseen sisältöön. Tuolloin kävimme lyhyen keskustelun Ralf Gothonin kanssa aiheena suomalaisen musiikin tasokkuus...

Sähköpostimainoksia on tullut kaksi. Kun en reagoinut niihin, lehtiagentti soitti kännykkääni eilen. Taisi myydä lehteä kalliimmalla kuin nettitarjous on.

Painokkaasti todettakoon, että en väitä kenenkään tehneen mitään. Siteeraan silti Suomen rikoslain 38 lukua:


3 § (9.6.2000/531) Viestintäsalaisuuden loukkaus. Joka oikeudettomasti
  1. avaa toiselle osoitetun kirjeen tai muun suljetun viestin taikka suojauksen murtaen hankkii tiedon sähköisesti tai muulla vastaavalla teknisellä keinolla tallennetusta, ulkopuoliselta suojatusta viestistä taikka
  2. hankkii tiedon televerkossa välitettävänä olevan puhelun, sähkeen, tekstin-, kuvan- tai datasiirron taikka muun vastaavan televiestin sisällöstä taikka tällaisen viestin lähettämisestä tai vastaanottamisesta,

on tuomittava viestintäsalaisuuden loukkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi     vuodeksi.Yritys on rangaistava.


Lisättäköön tähän tiedonanto tasapuolisuuden nimessä Tammelle: vaikka satunkin kirjoittamaan blogissani Austerista, ei silti tarvitse lähetellä mainoksia "keltaisen  kirjaston ystävälle".

Saatan siirtyä ihan muiden asioiden ystäväksi.

By the way, Ville Pernaa, julkaisetko tämän tekstin lehdessäsi?






torstai 9. marraskuuta 2017

Auster 4321

 suomentanut Ilkka Rekiaro, 1141 sivua, Tammi 2017
Onko kirjallisuudella nykyään merkitystä? 

Näin on ilmeisesti ainakin Suomessa, jossa presidentti Sauli Niinistön alkusyksyn mediajulkisuutta saanut kirjailija Paul Austerin haastattelu boostasi 4321-kirjan myyntiä tavanomaista enemmän. Itse haastattelutilanne oli sympaattinen ja teki kunniaa kirjailijalle. Donald Trump tuskin vastaavaan hommaan ryhtyisi - sopii toki myös pohtia, mitähän kirjoja hän ylipäätään on lukenut?

Vaikka Akateemisessa kirjakaupassa Auster ei sitä myöntänyt, on vaikea uskoa, ettei hän kirjoittaisi 4321-kirjassa itsestään. Sen verran New Yorkilainen, juutalainen ja kirjallisuuden keskellä elävä kehityskertomus kyseessä on. 

Niille, jotka eivät tarinaa vielä tunne: kirjan idea on kuljettaa tarinan päähenkilön  Archie Fergussonin neljää toisistaan poikkeavaa elämää rinnakkain. Näitä versioita kuvaavat lukujen numerointi 2.1; 2.2; 2.3 ja 2.4. 

Itselleni esim. värikoodaus olisi ollut paljon parempi ratkaisu. Huolimatta Fergussonin eri versioiden erilaisuudesta, päähenkilö on liian samankaltainen, tapahtumat päällekäisiä ja siksi henkilöt menevät lukiessani helposti sekaisin. Tämähän on toki tuttu ongelma esim. venäläistä kirjallisuudesta. Samalla ihmisellä kun voi olla useita nimiä ja henkilögalleria niin laaja, että erillinen luettelo henkilöistä olisi aina paikallaan, joko itse kirjoitettuna tai kirjaan valmiiksi painettuna liitteenä. 

Kysymys, "kuka minä olen" on kirjan kantava teema. Yksittäiset sattumat muokkaavat ja vaikuttavat elämäämme ja siihen, miksi mahdollisesti tulemme. 

Kirjan alussa päähenkilön isoisän saapuessa MInskistä siirtolaisena Amerikkaan toinen maahantulija neuvoo tätä keksimään itselleen uuden sopivamman nimen. Kun ehdotettu nimi Rockefeller ei muistu isoisän mieleen, vastaa hän virkailijan kysymykseen omasta nimestään - ikh hob fargessen - eipä muistu mieleen... siispä Fergusson, tervetuloa Yhdysvaltoihin.

Kirjan alku on vetävä ja Austerin teksti hypnoottista. Jopa sivun kestävät virkkeet luovat vahvaa ja yksityiskohtaista tunnelmaa 1950- ja 1960-luvun amerikkalaisesta miljööstä. Kirjaa mainostetaankin suurena amerikkalaisena romaanina ja ajan kuvauksena. 

Mielestäni tässä asiassa  kirjailija ei kuitenkaan täysin onnistu. Yksittäiset maininnat Kennedyn murhasta, kuuluisista Baseball peleistä tai rotumellakoista uutisten välityksellä ovat vain osa kulissia, jossa itse näytelmä käydään päähenkilön mikrohistorian tasolla. On selvää, että noin 700 sivun jälkeen tämä rupeaa puuduttamaan lukijaa. Tuossa vaiheessa rupesinkin hyppimään sivujen ohi ja menetin mm. 1970-luvun keskityen kirjan viimeiseen lukuun. 

Loppuluvun langat solmitaan yhteen metatason ratkaisulla, joka ei ainakaan minulle tuonut katharsista. Sen sijaan jäin miettimään kannattiko kirjaan satsata näinkin paljon aikaansa. Mammuttimaiset mittasuhteet, niin paljon kuin Wagnerista pidän, ei ole koskaan itsetarkoitus.

Tammen keltaista kirjastoa voi toki aina pitää takeena kirjan laadukkuudesta. Useimmat Nobelistit löytyvät sarjasta jo reilusti ennen kuin he ovat palkintonsa saaneet.

Tämän kirjan takakannessa Haruki Murakami kutsuu Austeria neroksi. Tuskinpa Auster sellainen on, mutta hyvä kirjailija silti, sitä tuskin voi kukaan kiistää. 





torstai 2. marraskuuta 2017

Vuorisaarnaoratorio

Turun tuomiokirkon urut

Ars longa - vita brevis, elämä lyhyt - taide pitkä.


Kaikki kulttuuri vaatii totuttelua ja pitkäaikaista perehtymistä. Tämä pätee niin ruokaan kuin juomiinkin, saati sitten monimutkaisiin sosiaalisiin konstruktioihin tai olemisen tapoihin.  Oman kokemuksen lisäksi on hyvä tukeutua auktoriteetteihin ja kirjallisiin lähteisiin, jotta käsitys hyvästä ja toisaalta heikommasta laadusta kehittyy. 


Lyhyesti sanottuna kulttuuri vaatii vaivannäköä ja perehtyneisyyttä erityisesti eri ilmaisumuotojen konteksteihin. Vaivannäön sanotaan palkitsevan - ehkäpä näin on.

Siis:


Tänä iltana sai ensiesityksensä Pauliina Isomäen Vuorisaarnaorotorio, joka on Turun filharmoonisen orkesterin tilausteos 500 vuotta reformaation juhlavuoden kunniaksi. Jotteivät termit loppuisi kesken, konsertti oli samalla päätös saman organisaation change -sarjalle: "You must be the change you wish to see in the world” 

Konsertin johti Ruut Kiiski, solisteina toimivat sopraano Kaisa Ranta ja baritoni Jaakko Kortekangas. Kuorona oli CCA eli Chorus Cathedralis Aboensis. Esitystä saattoi seurata netin kautta suoraan streaminä ja kirkko oli täynnä yleisöä. Myös huomenna on esitys.

Keskityn seuraavassa vain siihen, miltä asia omasta näkökulmastani näyttäytyi.

Teoksen esitys ylipitkine harjoituskertoineen osui todella huonosti työelämän aikatauluihini. Koska musiikki on leipälajini, käytin vapauttani olla osallistumatta niihin harjoituksiin, jotka kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen olisivat lisänneet päivän pituutta neljällä tunnilla.

Teoksen sävelkieli oli toki modernia ja siten vaativaa. Tästä syystä se jäisi monelta kuorolta kokonaan esittämättä. Virheetön suorituksemme ei ollut, mutta selvisimme tehtävästä kunnialla.  Sopraanot ja altot hoitivat paremmin asiansa kuin miehet.

Tosiasiassa nautin vaarantunteesta, jota teoksen läpikäyminen kokonaisuutena kohdallani ensimmäistä kertaa ensiesityksessä tarkoitti. Katedraalin akustiikan takia en tiedä mitä ihmiset kuulivat. Arviot jälkikaiusta vaihtelevat 6-7 sekunnin luokassa.

Komea keskiaikaisuus, välillä Stravinskimäinen räiskyntä ja oivaltavat tekstit välittivät ainakin itselleni mielekkyyttä ja tunnetta jatkumosta, jota aito musiikki aina on. 

Älä unohda, teoksen yhdeksäs osa svengasi mukavasti ja säveltäjä rakensi teemoistaan ensimmäisen ja viimeisen osan välille kaaren. Parhaat hetket ovat musiikillisesti oivaltavia!

Tykkäsinkö siis musiikista?

En vastaa itse asettamaani kysymykseen, sillä tykkääminen ja arvostaminen ovat eri asioita ja näitä ei pidä sotkea toisiinsa. Se, mistä tykkään on henkilökohtainen asia. Se mikä on merkityksellistä tai hyvää, monen eri kontekstin vertailua ja pidemmän aikavälin valinnan tulosta.

Tässä mielessä ensiesitykset ovat aina vaarallisia - ne voivat myös epäonnistua. Mielestäni kokonaisuutena tänä iltana onnistuttiin.

Kritiikkiä harjoitusprosessista:

menivätpä yksityiskohdat miten pieleen hyvänsä, musiikkikappale tulisi laulaa 
ja soittaa läpi jo harjoitusjakson melko varhaisessa vaiheessa. Kokonaiskuva musiikista auttaa hahmottamaan tehtävän kokonaisuudessaan ja motivoi siten tekemään parhaansa. 

Hyvän harjoituksen tunnistaa siitä, että kuoro saa laulaa ilman turhia keskeyttämisiä.

Musiikin tekemisen Skylla Ja Charybdis: toisaalta pitäisi olla mukavaa ja helppoa (viihteellisyys), toisaalta tavoitteissa ollaan pikkutarkkoja ja pyritään täydellisyyteen (kunnianhimo).  Molemmat hirviöt tuhoavat musiikin olemuksen. Toinen tylsistymisenä, toinen turhautumisena.

Turhautumisestani huolimatta olen tyytyväinen, että sain itseni laulamaan ko. tilaisuudessa.








perjantai 27. lokakuuta 2017

Louhimiehen tuntematon



Tänään oli uuden Tuntemattoman ensi-ilta. Jos kyseessä olisi ollut James Bond - elokuva smokkiasu kuuluisi kuulemma asiaan. Kypärää tai maastopukua ei kukaan paikalle saapuneista ollut kuitenkaan pukenut päälleen. Hyvä niin, kuten tässä kohdassa kuuluukin sanoa: "elokuva ei ylistä sotaa, mutta antaa arvon ihmisille, jotka sinne joutuivat". Tämä koskee yhtäläisesti niin Edvin Laineen ja Rauli Mollbergin kuin nyt myös Aku Louhimiehen versioita.

En ole lukenut Väinö Linnan Sotaromaania, joten en osaa sanoa kuinka paljon uuden elokuvan käsikirjoitus on lainannut asioita sieltä tai kuinka paljon käsikirjoittajat ovat lisänneet elokuvaan omia oivalluksiaan. Lähtökohta on hedelmällinen. Kotirintaman ihmissuhteet syventävät erityisesti alikersantti Rokan ja vänrikki Kariluodon persoonallisuuksia.

Suuremmaksi kysymykseksi julkisuudessa noussee kuitenkin Helsingin Sanomien arvostelu elokuvasta. Toimittaja Juho Typön kirjoitus ei rohkaise katsojia teatteriin. Hän pitää versiota melko turhana ja toteaa myös, että elokuva ei kerro mitään uutta klassikkoteoksesta.

Makuasioista pitää toki kiistellä. Omien faktojen keksiminen sen sijaan ei ole suotavaa. Toimittajan väite ei näet pidä paikkaansa. 

Perustelen väitteeni ja samalla tulen paljastaneeksi itsestäänselvyyden. Rokka ei tietenkään kuole. Sen sijaan hän muuttuu ihmisenä. Tämä on elokuvassa ehdottomasti uutta ja samalla sen suurimpia ansiota. 

Muuttuneet ja hiljaiset miehet sekä murtuneet mielet ovat todellisuutta, joka on vaikuttanut varmasti koko maahamme. Lähes joka suvussa on tästä varmasti kokemusta. Aiemmat tuntemattoman sotilaan versiot eivät ole tähän viitanneet.

Muutama teknisempi huomio:

Vaikka elokuvaa on moitittu "kauniisti" kuvatuksi" ei se tarkoita, että se olisi sentimentaalinen. Äänitehosteet tekevät taistelut erittäin todentuntuisiksi, jopa siinä määrin, että katsoja voi samaistua taistelutilanteen intensiivisyyteen.

Näyttelijätyö on kautta linjan uskottavaa. Oli sitten kyseessä Robin, Aku (Hirviniemi) tai Madventuresin "Tunna".

Väinö Linnan epätodellisen iskevät repliikit on käsitelty vähemmän teatterimaisesti kuin aiemmin. Tämä lisää dialogin uskottavuutta. 

Hyvät asiat pysyvät ja paranevat. Onnittelut ohjaajalle!

maanantai 23. lokakuuta 2017

Homo Deus

Suomenkielinen versio Bazar kustannus 2017, 447 sivua.
Myönnetään, ostin ylläolevan kirjan tarjouskirjamyymälästä, vaikka Akateemisesta kirjakaupasta sen olisikin saanut vielä täyteen hintaansa. Siellä se taitaa edelleen olla top 10 listan ykkösenä. 

Ehkäpä jumal-ihmisyys kiinnostaa, tai pakko myöntää - kirja on hyvin vetävästi kirjoitettu. Vähän samaan tapaan kuin Thomas Friedmannin kirja Lexus ja Oliivipuu noin 20 vuotta sitten, molemmat kirjat täynnä optimismia ja teknologiauskoa höystettynä valtavilla aukoilla sivistyksessä... ja sivistyksellä tarkoitan tässä erityisesti kanssaihmisten kunnioittamista.

En todellakaan osaa sanoa, onko kirjailija Yuval Noah Harari liikkeellä provosoidakseen tai miten paljon hän uskoo itse omiin väittämiinsä. Loistavista huomioistaan ja sujuvasta kielestään huolimatta kirjan pääsanoma ärsyttää. 

Teoksen alkupuolella maalataan lavea kuva uudesta yli-ihmisestä Homo Deuksesta, joka syntyy seuraavan 20 tai ainakin sadan vuoden kuluttua. Koska ihmiset ovat algoritmeja, kuoleman voittaminen ei ole kuin tekninen ongelma. Riittää, kun käy huollossa hakemassa uudet päivitykset. Tämän lisäksi pitää joskus joku vara-osakin vaihtaa. Tämä ei koske tietenkään kaikkia, sillä maksukyky ratkaisee kellä näihin palveluihin on varaa.

Lajityypin klassikko lienee Googlen teknisenä johtajana toimivan Ray Kurtzweillin The singularity is near, joka julkaistiin jo vuonna 2005. (Oman kappaleeni sain tuoreeltaan ystävältäni New Yorkista kirjailijan omistuskirjoituksella varustettuna. Myyn, jos joku haluaa ostaa...)

Kasvavat laskentatehot ja nanoteknologia avaavat aivan uudet ulottuvuudet ihmisen parantelemiselle ja hänen aistiensa ja älynsä tehostamiselle. Harari mainitsee Kurtzweillin kirjan, joka heijastaa Johannes Kastajan huuhdahdusta: "taivasten valtakunta on tullut lähelle" (Matteus 3:2). Sanomatta jää, kuka Jeesus mahtanee olla tässä yhteydessä.

Kirjailija tulee väittäneeksi paljon monesta asiata. Hän todistaa Jumalan kuolleen, mutta ei tässä yhteydessä tule maininneeksi Friedrich Nietzhscheä. Humanismit korostavat yksilön arvoa ja tämän tunteiden ja kokemuksen merkitystä arvojen muodostajana. Tämä on Hararin mielestä pelkistettävissä algoritmeiksi, joka samalla todistaa, että vapaata tahtoa tai sielua ihmisellä ei ole. Liekö kirjailijan juutalaisuus osasyynä siihen, että Martin Lutherin ja Erasmus Rotterdamilaisen keskustelu sidotusta ratkaisuvallasta vuodelta 1525 ei ole tuttu?

Kirjan lopussa esitellään teknohumanismi ja sen pidemmälle menevä muoto "dataismi". Kun datankäsittelystä tulee kaikkitietävä ja kaikkivoipa (?), järjestelmään liittymisestä tulee kaiken merkityksen lähde. Ihmiset haluavat sulautua datavirtaa ollakseen jotain suurempaa. "Jos koet jotain, tallenna se. Jos tallennat jotain, lataa se verkkoon. Jos lataat jotain verkkoon, jaa se".

Kirjailija jättää sanomatta paljon tai ainakin rivien väliin. Miten käy esim. niille, jotka eivät kehity riittävästi muuttuakseen Homo Sapiensista Homo Deukseksi? Arvatenkin huonosti. 

Vestigia terrent, jäljet pelottavat. On aina syytä varoa ihmisiä, jotka alkavat puhua yli-ihmisistä.

Anteeksi, että päästän ulos höyryä kirjan luettuani. Homo Deuksen kirjailija viittaa "höyryn päästöllä" kielikuvaan, joka syntyi höyrykoneen keksimisen myötä kuvaamaan ihmisen tunteita. Kielikuva on edelleen käytössä.

Kautta aikojen ihminen näkee itsensä keksimiensä koneittensa kaltaisena. Nyt kone on Internet.

On syytä painokkaasti kieltäytyä samaistumasta siihen.

En ole algoritmi. Ja lataamani jutut (tai logi tiedostot yms.) eivät ole minuuteni, joka Hararin mukaan on kuitenkin kaiketi vain illuusio.