Tuntematon mestari

Viikonloppu meni häröillessä: perjantaina näimme Tuntematon mestari elokuvan -seuraavana päivänä kävelimmekin jo Helsingin bulevardilla ja vanhan kirkon puistossa sen kuvauspaikkoja katsastaen. Kävimme myös "Olavi Launion" taidekaupassa, joka löytyy kahvila Ekbergin vierestä. Vihje Taikolaisille: aivan samoin kuin elokuvassa, liikkeenharjoittaja mainitsi paikan olevan myynnissä...

Illalla ennen kotiin lähtöä kävelimme ensimmäisten joukossa Helsinki Lux festivaalin reitillä. Finlandia-talo oli valaistu hienosti, mutta Aurora Karamzinin huvilan pihalla ollut teos edusti tyyliä "earth hour" sillä olimme ilmeisesti liikkeellä noin puolta tuntia liian aikaisin. Kirjastotalo oodi kruunasi päivän. 

Sitten asiaa: Klaus Härön Tuntematon mestari on elokuva, jonka katsoisi mielellään vaikka kaksi kertaa. Monet arvostelijat kehuvat elokuvaa sen maalauksellisuudesta, Heikki Nousiaisen näyttelijätyöstä ja käsikirjoituksesta, jossa esiin nousee sukupolvien kohtaamattomuus ja vanhan maailman jännite suhteessa uuteen. 

Elokuvan taidekauppias käyttää lankapuhelinta, kirjoituskonetta ja etsii tietonsa Ateneumin arkistoista. Kauppiaan tyttärenpoika Otto, Amos Brotherus, tulee isoisänsä luo koulun työharjoitteluun... näiden kahden vuorovaikutus ja dialogi on vain yksi elokuvan hienoista oivalluksista! Jotta vältettäisiin turhat juonipaljastukset - elokuvan juoni on sangen suoraviivainen - todettakoon vain, että huutokaupan signeeraamaton teos osoittautuu Ilja Repinin maalaamaksi. 

Elokuvan teema ja sanoma on syvä. Se kiteytyy ruotsalaisen taideasiantuntijan lausuntoon teoksesta: Koska mestarin taulu on kuva Kristuksesta ja siten käsitettävä ikonina - ei muotokuvana - taiteilija ei ole signeerannut sitä. 

Mikä lopulta ratkaisee taulun arvon? Onko se 120.000€ vai vain 10.000€. Mikä onkaan hinnan ja arvon ero? 

Tämä riippuu yksin uskosta. 

Jokaisen meistä tulisi kantaa taakkaansa arvokkaasti, sillä elämän arvo ei ole kiinni ulkoisessa menestyksessä tai sen vastakohdassa, epäonnistumisessa.

Käykää katsomassa tämä hieno elokuva!

Stalinin kuolema

Ohjaaja: Armando Iannucci

Terrorikomedia?

Isä Aurinkoinen, suuri yhteiskuntatieteilijä, halvaantuu ja makaa lopulta työhuoneensa lattialla omassa virtsassaan. Kukaan ei uskalla tulla auttamaan häntä, koska pelkää äijän heräävän ja suuttuvan. Pahimmillaan auttaja voisi joutua teloitettavaksi. Levylautasella on Mozartin A-duuri pianokonsertto nro 23, jonka solisti Maria Judina oli keskellä yötä joutunut levyttämään diktaattorille, kun kukaan ei uskaltanut kertoa Stalinille, että radiossa kuultu esitys olikin suora lähetys. Alunperin tämä levytys tapahtui vuonna 1944. Elokuva vetää mutkat suoriksi ja yhdistää tapahtuman suoraan vuoteen 1953 ja Stalinin kuolonyöhön. Sama se, ratkaisu toimii.

Myös pianistin viesti on elokuvassa muutettu. Alkuperäinen kiitosviesti 20.000 ruplan palkkiosta menee jokseenkin näin:

Kiitoksia avustuksestanne. Rukoilen päivin ja öin, että Herra antaisi anteeksi suuret syntinne maatani kohtaan. Herra on armollinen ja antaa anteeksi teille. Lahjoitan saamani rahat kirkolleni.

Stalinin murhanhimoiset apurit ovat jo valmiit kostotoimenpiteisiin, mutta kumma kyllä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri jättää pianistin rauhaan. Yhdeksän vuotta myöhemmin, Judinan levytys löytyy de facto Stalinin työhuoneesta.

Elokuvassa on myös paljon Sostakovitsin musiikkia - erityisen komea on kenraali Zukovin sisääntulo, joka kuvastaa natsit voittaneen sankarin voimaa!

Tätä elokuvaa sanotaan komediaksi. Eipä se paljon yleisöä naurata. Kyseessä on kuvaus juoppohulluista murhaajista, vallasta ja lapseensekaantuja Berijasta. Ihmisiä murhataan sattumanvaraisesti ja hengestään pääsevät niin puoluetoverit kuin palvelusväkikin. Jopa suuri Suomen ystävä entinen ulkoministeri Molotov on päätymässä vankilaan. Ennen teloitustaan moni huutaa: eläköön Stalin!

On toki paljon puhuvaa, että tänä vuonna Venäjällä elokuva on kohdannut jakelukiellon. Yksittäiset elokuvateatterit ovat tosin uhmanneet määräystä, vaikka kulttuuriministeriö on julistanut kiellon rikkomisesta seuraavan rangaistuksia.

Alkoholisoituneet itsevaltaiset johtajat, jotka edustavat tasa-arvon ideologiaa ja ottavat samalla erivapauksia suhteessa muihin ihmisiin ei liene niin vieras ilmiö, että täytyisi välttämättä mennä 70 vuotta taaksepäin. 

Vastaavia esimerkkejä löytyy aivan paljon paljon lähempää. Jätetäänpä täsmentämättä mitä tällä tarkoitan... siitähän saattaa seurata vaikka hankaluuksia... tai ainakin tulevat henkilökohtaiset edut voivat vaarantua...

Vallan mekanismit toimivat ja voivat hyvin myös meidän arjessa ja ajassamme.

Seuraavaksi taidankin mennä katsomaan ensi marraskuussa julkaistavaa Queen-elokuvaa, se on varmasti oikein paljon mukavampi...

Epämukavuudestaan huolimatta, The Death of Stalin kannattaa käydä katsomassa!

Louhimiehen tuntematon

Tänään oli uuden Tuntemattoman ensi-ilta. Jos kyseessä olisi ollut James Bond - elokuva smokkiasu kuuluisi kuulemma asiaan. Kypärää tai maastopukua ei kukaan paikalle saapuneista ollut kuitenkaan pukenut päälleen. Hyvä niin, kuten tässä kohdassa kuuluukin sanoa: "elokuva ei ylistä sotaa, mutta antaa arvon ihmisille, jotka sinne joutuivat". Tämä koskee yhtäläisesti niin Edvin Laineen ja Rauli Mollbergin kuin nyt myös Aku Louhimiehen versioita.

En ole lukenut Väinö Linnan Sotaromaania, joten en osaa sanoa kuinka paljon uuden elokuvan käsikirjoitus on lainannut asioita sieltä tai kuinka paljon käsikirjoittajat ovat lisänneet elokuvaan omia oivalluksiaan. Lähtökohta on hedelmällinen. Kotirintaman ihmissuhteet syventävät erityisesti alikersantti Rokan ja vänrikki Kariluodon persoonallisuuksia.

Suuremmaksi kysymykseksi julkisuudessa noussee kuitenkin Helsingin Sanomien arvostelu elokuvasta. Toimittaja Juho Typön kirjoitus ei rohkaise katsojia teatteriin. Hän pitää versiota melko turhana ja toteaa myös, että elokuva ei kerro mitään uutta klassikkoteoksesta.

Makuasioista pitää toki kiistellä. Omien faktojen keksiminen sen sijaan ei ole suotavaa. Toimittajan väite ei näet pidä paikkaansa. 

Perustelen väitteeni ja samalla tulen paljastaneeksi itsestäänselvyyden. Rokka ei tietenkään kuole. Sen sijaan hän muuttuu ihmisenä. Tämä on elokuvassa ehdottomasti uutta ja samalla sen suurimpia ansiota. 

Muuttuneet ja hiljaiset miehet sekä murtuneet mielet ovat todellisuutta, joka on vaikuttanut varmasti koko maahamme. Lähes joka suvussa on tästä varmasti kokemusta. Aiemmat tuntemattoman sotilaan versiot eivät ole tähän viitanneet.

Muutama teknisempi huomio:

Vaikka elokuvaa on moitittu "kauniisti" kuvatuksi" ei se tarkoita, että se olisi sentimentaalinen. Äänitehosteet tekevät taistelut erittäin todentuntuisiksi, jopa siinä määrin, että katsoja voi samaistua taistelutilanteen intensiivisyyteen.

Näyttelijätyö on kautta linjan uskottavaa. Oli sitten kyseessä Robin, Aku (Hirviniemi) tai Madventuresin "Tunna".

Väinö Linnan epätodellisen iskevät repliikit on käsitelty vähemmän teatterimaisesti kuin aiemmin. Tämä lisää dialogin uskottavuutta. 

Hyvät asiat pysyvät ja paranevat. Onnittelut ohjaajalle!

Ikitie

Ikuinen on ihmisen tarve uskoa ja kuulua johonkin. Nimessä Ikitie lienee pahansuopaa ironiaa, jolla etelä-pohjalaiset muiluttajat halusivat kuvata kommunistiksi epäiltyjen määränpäätä Neuvostoliittoa?

Antti Tuurin kirjaan perustuva elokuva on kerronnaltaan lakoninen kuvaus Jussi Ketolan kohtalosta. Isänmaallisen kansanliikkeen miehet hakevat miehen yöllä kotoaan ja heittävät hänet rajan yli uuteen kotimaahan. Itä-Karjalassa odottavat Neuvostoliiton valtiollinen poliisi ja kolhoosi, johon hänet pakotetaan vakoilemaan muita Yhdysvalloista tulleita suomalaisia. Staliniin luottaen nämä idealistit olivat tulleet 1930-luvun laman pohjois-amerikasta työläisten paratiisiin Neuvostoliittoon.

Aluksi asiat menevät jotakuinkin hyvin, mutta vähitellen ihmiset huomaavat elävänsä vankilassa. Ihmiset työskentelevät pelloillaan, rakentavat talojaan, mutta heitä koskevat päätökset tehdään ihan jossain muualla. Kun Stalinin vainot sitten 1936 alkavat kylän väki kuljetetaan ja ammutaan alusvaatteisillaan metsään. 

Jussi Ketola jää eloon, koska NKVD upseeri Kallonen (Hannu-Pekka Björkman) päättää "antaa hänelle elämän". Näin sitä sosialismia rakennetaan. 

Kriitikot ovat ylistäneet elokuvaa. Katsojaluvut tulevat myöhemmin kertomaan haluavatko suomalaiset kuitenkaan nähdä elokuvaa näin ikävästä aiheesta. 

On häiritsevää, miten banaalia pahuus pohjimmiltaan on. Elokuvan teloituskohtaukset eivät mässäile verellä. Kiväärinlaukaukset ja aiemman kidutuskohtauksen tinnitusta muistuttavat äänet saattavat silti vaikuttaa katsojaan häiritsevästi. 

Paljon helpompaa olisi vaikka keskustella eri ideologioiden välisistä eroista. Ehkä samalla voisimme pohtia kuinka tarpeellista ja oikeutettua väkivalta kulloisessakin tilanteessa on. 

Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa on kuultu varmasti monta pätevää puolustuspuheenvuoroa aiheeseen liittyen.

Arvaan, että moni syytetty kertoo totelleensa käskyjä. Osa ei myönnä tehneensä mitään pahaa. Ja loppujen lopuksi: eiköhän koko juttu vaikka Stalinin vainoista olekin vain keksittyä tarinaa?

Pommit, valta ja aseet kiehtovat. Yksittäisten ihmisten kohtalo ei kiinnosta. 

Vai kuinka paljon tänä päivänä pohjois-Korean keskitysleireistä puhutaan?

Hidden figures

Naisten päivän kunniaksi menimme eilen illalla katsomaan elokuvaa Hidden Figures. Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa kolme matemaatikkoa Katherine, Dorothy ja Mary työskentelevät NASAssa laskemalla materiaalilujuuksia, lentoratoja sekä opiskelevat uutta IBM tietotekniikkaa tullakseen yhä paremmiksi siinä mitä osaavat. 

1960-luvun rotuerottelu vaikeuttaa heidän työtään monin tavoin. Joskus Katherinen on otettava työpaperit mukaan WC:hen, kun aikataulu ei anna myötä ja toimistorakennuksessa ei ole asianmukaisia tiloja värillisille työntekijöillä. Lähin vessa löytyy 40 min edestakaisen kävelymatkan päästä. Kun osaston esimies Al Harrison huomaa kallisarvoisen työajan hukkaantuvan tällaiseen, ottaa hän lekan käsiinsä ja lopettaa segregaation - vessojen osalta.

Dorothy toimii oman osastonsa johtajana, mutta ei saa hänelle kuuluvaa palkkaa työstään. Esimies kuittaa tämän "meillä täällä Nasassa on nyt vain tällaiset säännöt". Laskentaosaston tummaihoiset naiskollegat saavat lopulta pitää työnsä, kun Dorothy "lainaa" FORTRAN ohjelmointikieltä koskevan kirjan vain valkoisille varatusta kirjaston hyllystä. Opiskeltuaan asian hän kouluttaa itsenäisesti kollegansa edessä olevaan muutokseen. Mary puolestaan hakee oikeuden tuomarilta luvan osallistua vain valkoisille tarkoitetulle iltalukion kursseille. Hänestä tulee ensimmäinen tummaihoinen naisinsinööri Nasassa.

Toisin kuin vastaavan kaltaisissa yleensä mustia miehiä koskevissa elokuvissa, tämä elokuva ei ole taisteleva sankaritarina. Naisten sankaruus perustuu hyvään käytökseen, sinnikkyyteen ja älykkyyteen, jolla lopulta voitetaan esteet ja ennakkoluulot. Toisin kuin luulet, ei minulla ole mitään teikäläisiä vastaan todistelee Mrs. Mitchell Dorothyn esimies.  Tähän Dorothy vastaa: tiedän, että niin sinä haluat ajatella. Näinhän mekin usein ajattelemme ja emme  huomaa epäkohtia, jotka eivät suoranaisesti meitä kosketa. Konteksti  määrää ajatteluamme ja käytöstämme. Torontossa on huomattavasti vaikeampaa olla rasistinen kuin jossain muualla.

Teemaan liittyen - muutamia vuosia sitten vierailin New Yorkissa Columbian yliopistossa. Majoituspaikakseni olin saanut residenssin Harlemista. Luentoni jälkeen Teachers Collegen tohtorikoulutettavat ja yksi professoreista lähti kanssani läheiseen pizzeriaan. Kun eräs paikallaolijoista kysyi, missä nukuin yöni, kerroin osoitteen 125th street East. Hiljaisuus oli käsinkosketeltava ja vastaus paljastava: Are your sure, you don't mean the West side?  Niinpä niin, olin noiden kortteleiden ainut valkoihoinen.

Kuvassa Atlantan Martin Luther King Jr. ja hänen vaimonsa hautakivi:

Kunnianarvoisa, Martin Luther King, nuorempi 1929-1968 

Lopultakin vapaa, lopultakin vapaa, kiitos Kaikkivaltiaalle, olen vihdoinkin vapaa.

Coretta Scott King 1927-2006

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

(Oh) La La Land?

Follow my blog with Bloglovin

Kommentoijan provosoimana tartun aiheeseen, joka vaatii Founder elokuvaa laajemman viitekehyksen. Ranskankielinen oh, la, la tarkoittanee suomeksi suunnilleen ”hupsista” mutta asteen verran vakavampana. La La Land on puolestaan paikka, joka on olemassa ihmisen mielessä silloin kun hän nukkuu, uneksii tai haaveilee jostain, ja jota lopulta kuitenkaan ei ole. Elokuvan päähenkilön viimeisessä pianosoolossa päädytään La La Landiin. Tämä on ilmiselvää niille, jotka elokuvan ovat nähneet. Sen sijaan oh la la jää toki kaipaamaan lisäselvennystä.

Elokuvan avauskohtauksessa, jossa moottoritien ylimenosillalla ruuhkaan juuttuneet ihmiset laulavat ja tanssivat yhdessä on yltiöpäistä energiaa. Ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni: onko talouslama sittenkin peruttu ja Kaliforniassa innovoitu jotain, joka tulee muuttamaan kaiken? Melko pian käy kuitenkin selväksi, että elokuva ei jatku samalla intensiteetillä vaan muuttuu luonteeltaan harhailevaksi ihmissuhdedraamaksi. Elokuvalla on hetkensä, välillä lennellään planetaarion tähtitaivaassa, välillä bailataan uima-altaalla, mutta moni katsoja on yllättynyt elokuvan surumielisestä pohjavireestä. Jokin ei tunnu oikein täsmäävän.

Pikainen silmäys elokuvan arvioihin osoittaa mielipiteiden vaihtelevan mestariteos–klisee akselilla. Sikäli kun elokuva tulee täyttäneeksi tuon ensimmäisen määreen tulee se johtumaan seuraavasta syystä: Kaikki kulttuurituotteet elokuvat, musiikki ja kirjallisuus heijastavat syntyhetkensä tunnelmaa. Kulttuuri ja taide ovat erottamattomia aikakaudestaan, koska myös taiteilijat ovat aikansa lapsia. Vasta myöhemmin tulemme tietämään mikä oli oleellista.

Zeitgeist käsitteen (G.W.F. Hegel) ydinajatus on: kukaan ei voi ylittää omaa aikaansa, sillä ajanhenki on myös osa sinua. On ilmeistä, että em. ajatus ei ole ensisijainen yksilöillä, jotka haluavat ottaa ainutlaatuisen selfien itsestään. La la landin päähenkilöt ovat juuri tällaisia, Ryan Goslingin esittämä Sebastian nostalgisena Jazzmuusikkona, Emma Stonen Mia näytelmäkirjoittajana. Se mitä he tavoittelevat on kuitenkin epäselvää heille itselleenkin.

Niin tuntuu olevan tilanne tällä hetkellä vähän muillakin. Jos vaikka Ranskan vaalit päätyvät Marine Le Pennin vaalivoittoon ennakoidaan euroalueen hajoavan. Ongelma tässä on Ranskan 2000 miljardin euron ulkomaanvelka ja riski konkurssista. Tutkijoiden tehtäväksi jää sitten arvioida kumpi vararikoista olikaan suurempi: 1700-luvun vallankumousta edeltänyt vai…

Oh, la, la!

The Founder

"As hearts are made for to be broken, so are the deals!" Tämän illan elokuva jatkaa teemasta, johon edellisessä kirjoituksessa päädyttiin. Pragmaattinen asenne yhdistettynä uuden luomiseen johtaa usein tilanteisiin, joissa moraalinen harkinta on kuin veteen piirretty viiva. Tässä elokuvassa McDonaldsin alkuperäiset perustajat pitäytyvät oman ravintolansa pyörittämisessä, kun taas Ray Croc (Michael Keaton) näkee uuden pikaruokaketjun mahdollisuudet ja lähtee voimakkaasti laajentamaan ketjua Franchicing-periaatteella. Perusongelmaksi nousee näkemyserot McDonalds veljesten Dickin ja Macin ja Rayn välillä. Jos Ray noudattaisi sopimusta ja hyväksyttäisi kaikki päätöksensä veljeksillä, ei McDonaldsista koskaan tulisi sitä mikä se nykyään on.

Yrittäjänä Ray ei itse varsinaisesti osaa mitään, mutta eipä se haittaa. Maailma on jo täynnä "epäonnistuneita neroja ja koulutettuja idiootteja", jotka eivät koskaan saa aikaan mitään. Ero heidän ja hänen välillään on persistence eli sitkeys ja halu viedä asiat loppuun asti. Ray osaa kerätä ympärilleen ihmisiä, jotka innostuvat ja antavat osaamisensa hänen käyttöönsä. Lopullinen game changer on hetki jolloin Ray, jälleen toisen ihmisen neuvosta, ymmärtää keskittyä omistamaan tontit joihin McDonalds sopimusravintolat saa rakentaa. Tämä ajatus ei tietysti ole kovinkaan originaali. Monopolipelin juuret ovat 1900-luvun alussa. Se voittaa, joka rakentaa hotelleja parhaille tonteille.

MacDonaldsin Golden Arch rinnastuu jokaisesta amerikan kaupungeista löytyviin symboleihin kirkon ristiin ja oikeustalojen tähtilippuun. Amerikan symbolina se on myös globalisaatiokritiikin ja kapitalismin vastustajien kohde. Suomessakin muutama vuosi sitten kidnapattiin Ronald McDonald parka, joka uhattiin teloittaa jos yhtiö ei vastaisi sille asetettuihin ruuan eettisyyttä koskeviin kysymyksiin. Enpä ole kuullut, että Viking Linea olisi samalla lailla uhkailtu lasten seisovan pöydän ranskanperunoista ja nauravista nakeista. 

Suurin mittari asetetaan lopulta aina ihmiselle joka menestyy. Ray ei pidä suullista sopimustaan McDonaldsin veljesten kanssa ja jättää maksamatta 1% proviision liikevoitosta arvoltaan noin 100 milj. dollaria. Vaimokin menee vaihtoon. Tästä huolimatta elokuvan pohjavire on positiivinen ja 1950-luvun miljöönkuvaus onnistunutta. Toisin kuin La-La-Landissa pari viikkoa sitten, tänä iltana tätä  elokuvaa ei moni ollut tullut katsomaan. Kaverin vihjeestä ja aihepiiristä kiinnostuneena olin paikalla ja viihdyin hyvin.