Iiro & Amadeus

Lehmänkarvatossut?

Iiro Rantala, piano ja musiikin johto 

Iiro Rantala: Pekka Pohjola

Iiro Rantala: Karma, Anyone with a heart, Freedom

Einojuhani Rautavaara: Pelimannit op. 1 

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto nro 21 C-duuri KV 467 

Iiro Rantala: Tears for Esbjörn, Happy Hippo, Hard Score

Huomisen perjantain konsertti on kuulemma loppuunmyyty - tänäänkin sali oli muutamaa paikkaa lukuunottamatta täynnä, yleisö innoissaan!

Jos ei pääse paikalle konsertin voi katsoa striiminä osoitteesta:

http://www.tfo.fi/fi/live/iiro-amadeus

Kannattaa käydä vilkaisemassa... sen verran mielenkiintoista musiikkia on tarjolla.

Iiro Rantalaa olen livenä nähnyt noin kolmisen kertaa soolokeikoilla ja solistina. TV-ohjelmia en niinkään ole seurannut, vaikka ehkä olisi pitänyt, sen verran lähelle aihepiiri menee omaa työtänikin.

On selvä, että musiikillisille puritanisteille Rantala voi olla punainen vaate, toisaalta crossover ei nykyään herätä enää niin suuria tunteita kuin se ehkä aiemmin on aiheuttanut.

Niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa, musiikkikasvatusta (sikäli kun joku tällaisen termin ylipäätään hyväksyy) tarvitaan myös vanhemmalle ikäluokalle. Tässä tehtävässä, muusikouden lisäksi, Rantala on erittäin ansioitunut.

Vielä joitain subjektiivisia havaintoja, joita voinee kutsua myös kritiikiksi. 

Illan sävellyksistä pidin eniten yhdistelmästä Karma, Anyone with a heart. Rantalan musiikki on laveaa, ehkä hieman elokuvamaista. Kun säveltäjä malttaa antaa aikaa ajatuksilleen aikaa kokonaisuus on nautittava. Freedom - sävellyksessä Steinway preparoidaan filtillä ja paperiarkilla - vaikutelma soinnista on digitaalinen.

Musiikillinen aines säveltäjällä muistuttaa kollaasia. Improvisaatiossa aiheista hypitään melko nopeasti aiheesta toiseen ja tarkkakorvainen kuulija huomaa tiettyjen keinojen toistuvan usein. Esim.  matalassa rekisterissä rymytään kunnes yht' äkkiä pianisti loikkaa ylärekisteriin soittamaan teemaa pehmeästi. Nelijakoiset teemat vaihtuvat nopeasti kolmijakoiseksi tuottaen karnevalistisen tunnelman.

Mozartin konserton kohdalla lopputulos on humoristinen, jossain kohtaa päälleliimatun oloinen, joka tapauksessa anarkistinen ja omanlaisensa. Välillä mennään kyllä metsän rajoilla - olisiko siis less, still more? 

Kyllähän Sibeliuskin karsi viulukonserttonsa ensimmäistä versiota nykymuotoonsa. Hyvääkin pystyy siis parantamaan.

Kiitos konsertista!

Proms

Royal Albert Hall

Viime viikonloppuna televisiosta tuli Last Night of the Proms. Liekö syynä Sakari Oramon kausi, Suomen televisio näyttää konsertin, vaikka johtaja onkin jo vaihtunut ei-suomalaiseen. Kesällä pääsimme paikan päälle kuulemaan Beethovenin 9. sinfonian. Kuoro oli hyvä, akustiikka ei aivan. Promenade konsertteja - maailman suurinta klassisen musiikin festivaalia - on toki kuultu radiosta Suomessa jo aiemminkin. 

Tähän liittyvä hyvä kysymys on, milloin suomalaisten yleissivistys lähti rapautumaan nykyiselle tasolleen? 

Arvatenkin vuonna 1990, jolloin yleisradion kanavauudistuksen myötä eri musiikinlajit ja siihen liittyvät elämänmuodot erotettiin toisistaan radio Mafiaksi, radio Suomeksi ja ykköskanavaksi. Tätä aiemminhan kansalaiset olivat joutuneet altistumaan toistensa musiikkimaulle. Nykyäänhän ei rokkidiggarin tarvitse oopperakiljumista kuunnella... aiemmin kaikki tiesivät silti kuka Maria Callas on Irwin Goodmannista puhumattakaan.

Nykyään jokaisen "oma maku" on kaiken arvon mitta ja kaikki siis tasa-arvoisia. MOT.

Hoh-hoijaa...

Brittien saaria voidaan suomalaisesta näkökulmasta tietysti kuvata luokkayhteiskunnaksi. Suomi on toki luokaton (?)... Uskallan silti epäillä onko käsitys todella noin yksioikoinen.

Kensingtonin alue ilmaisine museoineen, korkeakouluineen ja tietenkin Royal Albert Hall, on osa optimistista valistuksen projektia. Konserttisalin nimikin viittaa siihen RHA...of Arts and Sciences. Jo alusta pitäen salin ajatus oli esitellä kulttuuria kaikissa sen muodoissaan - niinpä salissa ovat esiintyneet niin Beatles, Richard Wagner kuin Pink Floyd. Tieteen puolelta kannattaaa mainita etenkin Albert Einstein, Euroviisut ja Miss World - kisat.

Lontoossa minua viehättää sen suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, englantilaisissa heidän itseironinen huumorinsa. Tätä suomalaistenkin kannattaisi opetella. Epäilen kuitenkin, että peli on jo joltain osin menetetty. Sen verran vihaisia ja pelokkaita maamme ihmiset nykyään ovat.

We are not amused, kuten Queen Victoria sanoisi.

Mitä jos silti muuttaisimme suuntaa ja antaisimme jälleen kerran arvoa asioille, joista välttämättä emme ymmärrä itse ihan kaikkea?

Musiikin juhlaa

Viime kesänä pidin blogitauon. Eihän se sitä tarkoita, ettei mitään olisi tapahtunut, mutta bloginpidon alkuperäinen ajatus: jotta edes itse muistaisin missä olen ollut - jäi tuolloin toteutumatta.

No, viime lauantaina olimme Mikkelissä. 30-vuotta sitten Mätämunan muistelmat -kirjan kirjoittanut Seppo Heikinheimo myötävaikutti traditioon, jossa Mariinski-teatterin orkesteri ja Valeri Gergijiev jalkapallon, saunomisen ja lomailun lisäksi tulivat Pietarista etelä-Savoon soittamaan.

Illan juhlakonsertti oli lähes loppuunmyyty ja konserttitalon aula täynnä julkimoita sekä tavallista väkeä. Vaikka konserttitalo Mikaeli ei aivan tuore olekkaan (1988) sen arkkitehtuuri ja toimivuus sai pohtimaan - kyllä Turussakin olisi syytä olla kunnollinen konserttitalo!

Illan konserttiohjelma Debussyn Faunin iltapäivä, Pelleas ja Melisande -oopperan katkelmia sekä Straussin alppisinfonia antoivat odottaa paljon. Faunin iltapäivä soi eteerisesti ja soittimien värit erottuivat toisistaan. Sen sijaan Pelleas ja Melisande katkelmat herättivät kysymyksen, miksi näinkin staattinen sävelmaalailu oli valittu ohjelmistoon?

Onneksi Straussin jättiläisteos poikkesi edellisen kappaleen unettavuudesta. Hesarin toimittaja piti orkesterin soundia liian kovana. Itse olimme valinneet salin takaosan hyvin tietäen, että pienehkö sali täyttyisi varmasti äänimassoihin. Harvoinpa kuulee näin täyteläistä soittoa. Matka Itävallan alpeille oli helposti kuultavissa.

Illan paras hetki oli kuitenkin ylimääräinen numero. Oopperaorkesterin vetäisemä Wagnerin 3. näytöksen Lohengrin -alkusoitto sai hyvälle mielelle. Niinpä niin, Wagner on aina Wagneria!

Vinkki: konserttitalosta vain muutama sata metriä sijaitseva huoneistohotelli Uusikuu oli siisti ja edullinen yöpymispaikka, jota uskaltaa suositella Mikkeliin menijöille...

Ehkäpä uudelleen jotain elokuussa... hyvää kesää kaikille!  

Populaarimusiikki ja tunteet

Mitä kuunnnellaan milloinkin? Optimismin ja pessimismin vaihtelua yhteiskunnassa

Ilari Tapio kirjoitti sunnuntaina tärkeän jutun merkittävästä aiheesta, joka on nyt julkaistu useissa lehdissä pitkin maata aina Turusta Kainuuseen - ei silti aivan Hangosta Petsamoon.

Lukijaäänestys artikkelista aamulehden verkkosivustolla näytti seuraavalle:

Mitä mieltä olit artikkelista? Vastauksia 10 kpl

Lisää tätä!

3

+1

Hyödyllistä

1

+1

Uutta tietoa

1

+1

Ikävää

0

+1

En tajua artikkelia

5

+1

Mittaustulos on varmaan validi - puolet porukasta on rehellistä väkeä ja myöntää, ettei tajua artikkelia. Tuollaista väkeä ei yliopistolta helposti löydä...

Hyvä kuitenkin, että kukaan ei ole äänestänyt vaihtoehtoa "ikävää".

Olisi ikävää olla ikävä.

Jos joku haluaa jutun tarkemmin lukea, niin linkitänpä sen tähän:

Otsikon väite on lainattu Mika Pantzarilta:

Kuuntele päivän hittejä ja päättele, tuleeko huomenna lama – "Ilmapiiri on muuttunut, kun Lapin kesä vaihtuu karaokessa Sataan salamaan"

Kiitos siitä! Turun sanomissa ja Satakunnan kansassa otsikointi on erilainen, juttu sinänsä sama.

Kesä on hömpän aikaa!

Stalinin kuolema

Ohjaaja: Armando Iannucci

Terrorikomedia?

Isä Aurinkoinen, suuri yhteiskuntatieteilijä, halvaantuu ja makaa lopulta työhuoneensa lattialla omassa virtsassaan. Kukaan ei uskalla tulla auttamaan häntä, koska pelkää äijän heräävän ja suuttuvan. Pahimmillaan auttaja voisi joutua teloitettavaksi. Levylautasella on Mozartin A-duuri pianokonsertto nro 23, jonka solisti Maria Judina oli keskellä yötä joutunut levyttämään diktaattorille, kun kukaan ei uskaltanut kertoa Stalinille, että radiossa kuultu esitys olikin suora lähetys. Alunperin tämä levytys tapahtui vuonna 1944. Elokuva vetää mutkat suoriksi ja yhdistää tapahtuman suoraan vuoteen 1953 ja Stalinin kuolonyöhön. Sama se, ratkaisu toimii.

Myös pianistin viesti on elokuvassa muutettu. Alkuperäinen kiitosviesti 20.000 ruplan palkkiosta menee jokseenkin näin:

Kiitoksia avustuksestanne. Rukoilen päivin ja öin, että Herra antaisi anteeksi suuret syntinne maatani kohtaan. Herra on armollinen ja antaa anteeksi teille. Lahjoitan saamani rahat kirkolleni.

Stalinin murhanhimoiset apurit ovat jo valmiit kostotoimenpiteisiin, mutta kumma kyllä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri jättää pianistin rauhaan. Yhdeksän vuotta myöhemmin, Judinan levytys löytyy de facto Stalinin työhuoneesta.

Elokuvassa on myös paljon Sostakovitsin musiikkia - erityisen komea on kenraali Zukovin sisääntulo, joka kuvastaa natsit voittaneen sankarin voimaa!

Tätä elokuvaa sanotaan komediaksi. Eipä se paljon yleisöä naurata. Kyseessä on kuvaus juoppohulluista murhaajista, vallasta ja lapseensekaantuja Berijasta. Ihmisiä murhataan sattumanvaraisesti ja hengestään pääsevät niin puoluetoverit kuin palvelusväkikin. Jopa suuri Suomen ystävä entinen ulkoministeri Molotov on päätymässä vankilaan. Ennen teloitustaan moni huutaa: eläköön Stalin!

On toki paljon puhuvaa, että tänä vuonna Venäjällä elokuva on kohdannut jakelukiellon. Yksittäiset elokuvateatterit ovat tosin uhmanneet määräystä, vaikka kulttuuriministeriö on julistanut kiellon rikkomisesta seuraavan rangaistuksia.

Alkoholisoituneet itsevaltaiset johtajat, jotka edustavat tasa-arvon ideologiaa ja ottavat samalla erivapauksia suhteessa muihin ihmisiin ei liene niin vieras ilmiö, että täytyisi välttämättä mennä 70 vuotta taaksepäin. 

Vastaavia esimerkkejä löytyy aivan paljon paljon lähempää. Jätetäänpä täsmentämättä mitä tällä tarkoitan... siitähän saattaa seurata vaikka hankaluuksia... tai ainakin tulevat henkilökohtaiset edut voivat vaarantua...

Vallan mekanismit toimivat ja voivat hyvin myös meidän arjessa ja ajassamme.

Seuraavaksi taidankin mennä katsomaan ensi marraskuussa julkaistavaa Queen-elokuvaa, se on varmasti oikein paljon mukavampi...

Epämukavuudestaan huolimatta, The Death of Stalin kannattaa käydä katsomassa!

Suuret säveltäjät

Barokista klassismista romantiikkaan

Kerrotaan, että valtakunnan arkkitehti Albert Speer vietti aikansa (noin 20 vuotta) Spandaun vankilassa klassista musiikkia kuunnellen. Tuohon aikaan saatavilla olevien levytysten määrä oli rajallinen, joten hän kuunteli lähes kaiken mitä sai käsiinsä.

Spotifyin aikakaudella kaiken kuunteleminen ei kuitenkaan liene enää mahdollista? Aika loppuu varmasti kesken.

Kuvassa Eric Frommin Haben oder sein - kirjaan viitaten teoksia, jotka olen halunnut omistaa. Myönnän kuunnelleeni ainakin Mozartin pianokonsertot ja Beethovenin sinfoniat numerojärjestyksessä. Ehkä kuitenkin muita osuuksia levykokoelmista vähemmän pakkomielteenomaisesti.

Mitä pinosta voidaan päätellä? Sehän muistuttaa ainakin vähän Pisan tornia... Kolme suurta B:tä ja yksi, Jumalan rakastama, Amadeus joukossa. Suuria valkoisia miehiä - kenties neroja? Ei kai noin voi sanoa, sehän olisi loukkaavaa... mitä lie aspergereita...

Nero on tietenkin romantiikan aikana syntynyt käsite. J.S.Bach oli käsityöläinen, joka teki työtä työnantajalleen kuten kuka tahansa palkollinen, kokki tai palvelija. Niskoittelusta seurasi arestia.

W.A.Mozart jo hieman kapinoi järjestelmää vastaan, mutta ilmiselvästi kaikki eivät tätä asennetta vielä tuolloin suvainneet.

Ludwig van Beethoven sen sijaan oli jo täysin vallankumouksellinen asenteiltaan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kannattaja. Sanotaan hänen tienneen oman asemansa suhteensa perintöaatelisiin: Se, mitä te olette (kreivi) on syntymäperintönne ansioita, minä sen sijaan olen Beethoven (teidän tulee väistää minua, ei toisinpäin).

Johannes Brahmsin laatikko on lyhin. Mitä enemmän ilmennä itseämme (romantiikan idea) sen vähemmän ja vaikeammaksi ilmaisu muuttuu. Vaikka Brahms romantikkona onkin toki hyvin klassinen asenteeltaan. Mitä pidemmälle uuden ajan loppuun tulemme sen tiiviimmäksi sanottava käy. Kuuluisimpana esimerkkinä tästä Jean Sibeliuksen "Ainolan hiljaisuus".

Nykyään ihmiset käyttävät kallisarvoisen elämänsä, ei niinkään sivistyäkseen tai levyjä kuunnellen, vaan ilmeisesti mieluummin kaavakkeita täytellen, joko pakosta tai vapaaehtoisesti. Yliopisto, tuo sivistyksenkehto, on muuttunut manageriaaliseksi digihullujenhuoneeksi, jossa kukaan ei näytä pystyvän tekemään enää mitään. Tai ainakaan byrokratiaa ei kiinnosta mitä yritetään tehdä. Keskeinen rooli on byrokraattien armeijalla, joka tarkastaa ja varmistaa onko kaavakeet varmasti täytetty oikein. 

Jo Oswald Spengler sanoi aikanaan, että kulttuurin muututtua sivilisaatioksi kaikki kulttuurilaitokset voisi lakkauttaa tarpeettomina. Mielestäni sama pätee myös yliopistoihin  ainakin Suomessa. Saamasi palkka on sinun korvaamiseen suhteutettava rajahyöty. Eli tattis vaan - parhaat lähtevät muualle... tai ainakin aktiivisesti haaveilevat siitä...

Tämä palauttaakin meidät kätevästi Speeriin. Hän ja hänenkaltaisensa tekivät vain velvollisuutensa. Toisin kuin nyt, sivistyksen pintakuori heillä oli kuitenkin vielä ihan tavallaan kohdallaan. 

Tannhäuser

Hrad Střekov, Usti Nad Labem

Tämän linnan seinästä voi löytää kyltin: Hier entwarf Richard Wagner im Sommer 1842 den plan zu seinem "Tannhäuser". Goethen (joka tuntuu käyneen lähes joka paikassa) väitetään sanoneen paikkaa yhdeksi kauneimmista keski-Euroopassa. Linna sijaitsee noin 70km Dresdenistä etelään Tsekin tasavallan puolella. Se kohoaa yli 100 metrin korkeuteen vieressä virtaavan joen töyräällä. Usti nad Labem-niminen kaupunki on ollut joskus myös Aussig. Sudeettisaksalaisten muutettua alueelta pois, sen nimi muuttui. Labem joki jatkuu Saksan puolella Elbenä.

Tannhäuser ooppera - näin minulle selvisi eilen - on yllättävän vähän esitetty Suomessa. Ei ainakaan aivan viimeaikoina. Romantiikan tyylisuunnan ja erityisesti dekadentin liikkeen symbolina se kuitenkin on varsin merkittävä, jopa Wagnerin muuhun tuotantoon verrattaessa. Seksi ja synnillisyys; parannus ja katumus tai pahellisuus, siinä teoksen keskeiset teemat.

Säveltäjä ei teoksessaan vielä käytä johtoaihetekniikaa. Silti yksittäiset motiivit viittaavat teoksessa eri asioihin. Pyhiinvaeltajien kuorossa kuultu teema (oktaavi ylös ja kromaattinen kulku ylhäältä alas) Durch Sühn’ und Buß on kuultavissa heti alkusoiton lyhyen koraalin jälkeen. Mielenkiintoista kyllä sama teema muuntuu pienen epäilyn jälkeen, ilakoivaksi, jopa rienaavaksi Venusvuoren teemaksi!

Kiitos Wagnerseuralle, että sain tutkia mieltäni kiehtonutta asiaa hieman tarkemmin. Tunnin esitelmä on toki aina vain pintaraapaisu aiheeseen, joka selvästikin olisi isomman tutkimuksen aihe. Toisaalta, joku nämäkin on jo varmasti tutkinut ja kirjoittanut. Ehkä käynti Berliinin KulturKaufhaus Dussmannissa auttaisi? Kuinka monta metriä siellä onkaan Wagnerista kertovia kirjoja?

Kuten tunnettua Tannhäuserista on olemassa monta versiota. Näistä pariisilainen lienee kaikkein eniten synnyttänyt vaikutteita. Ainakin Baudelaire Pahan Kukissaan, Oscar Wilde Dorian Grayn muotokuvassaan viittaavat suoraan Tannhäuseriin. Kuvataiteen puolella prerafaeliitit tarttuvat hanakasti Wagnerin käsittelemiin aiheisiin, kuvassa Venuksen ylistämisestä:

Laus Veneris Sir Edward Coley Burne-Jones

Ehkä yllättävin tuon ajan oopperan ihailijoista oli kuitenkin kuningatar Viktoria, joka mainitsee Tannhäuserin päiväkirjoissaan. Kuningattaren nimeen yleensä liitetään tuon aikakauden seksuaalimoraali. Dildot tekivät toki jo tuolloin kauppansa ja hysterialle oli olemassa omat hoitokeinonsa.

Mielenkiintoista kyllä tohtori Freud ei puhu paljon Wagnerista niin musiikkikaupunki Wienissä kuin asuikin. On esitetty arviota, että hän salaa olisi tiennyt seksuaaliteorioidensa liittymäkohdat Wagnerin ajatuksiin ja siksi vaikeni niistä.

Niin tai näin, kaikkea eilisestä esitelmästä ei ole syytä paljastaa... varsinkin kun on mahdollista, että tulen pitämään esitelmän 2.0 version vielä muuallakin.

Hauskaa ja hupaisaa - voihan sitä aikansa käyttää huonomminkin!

Naantalin talvi

Nyt meillä on vihdoin oikea talvi! Pitkästä aikaa Naantalin talvikonserttissa. Ohjelmassa Leos Janacekin viulusonaatti ja Pohadka (satu) sellolle ja pianolle, joita aiemmin en ole kuullut.

Olisiko kyseessä talvimyrsky? Viulusonaatin taustalta löytyy kuitenkin ensimmäisen maailmansodan tunnelmat. Eipä haittaa, Elina Vähälän ja Ralf Gothonin soittoa on mukava seurata - reagointikykyä riittää... Arto Noras soittaa omat osuutensa eleettömästi ja hyvällä klangilla.

Varhainen Beethoven b-duuri pianotrio op.11 nostattaa hymyn huulille. Mukaansa tempaavaa soitantaa. 

Hyvin pelkistettynä: kolmet kumarrukset, ei kukkia - homma ohi tunnissa. Käsiohjelma ei sisällä mitään ylimääräistä. Kun ensimmäistä kertaa eksyin tänne konseptin karuus yllätti. Tänne tullaan kuuntelemaan musiikkia.

Kesäohjelman saa lähtiessä käteensä. Kesällä musiikin voi yhdistää  risteilyyn, kylpylään, golfiin, syömiseen jne. Naantalin kesä onkin eri juttu...

Onneksi meillä on omat jatkot Turussa...

Ravintola Kaskis Michelin guide 2016 ja 2017. Etelässä on näissä paikoissa syöty monesti edullisesti. Turussa nyt kalliisti.

Ruoka hyvää ja viinipaketti siihen osuva. Borschkeitto tarjoillaan hieman liian kylmänä. Makuasioista, jos mistä,  pitää toki aina kiistellä.

Fine diningin suhteen itselleni tärkeä seikka, mukava ympäristö, puuttuu.

Paikka on täynnä ja kaikuu kuin työpaikan ruokasali. Miljöö riisuttu. En osaa neuvoa, miten paikkaa voisi tältäosin parantaa.

Ravintola on varattu monta kuukautta etukäteen, joten käyntiä sinne joutuu suunnittelemaan hyvissä ajoin.

Kiitos lahjanantajille!

Riemulaulu Suomelle

Sibelius-lukion tyttökuoro
Sibelius-lukion kamarikuoro
Vaskivuoren lukion kuoro
Puolalanmäen musiikkilukion Chorus Iucundus
Johtajanaan Reijo Aittakumpu ja Timo Lehtovaara

Kummityttö kutsui konserttiin. Väliin on jäänyt jo muutama vuosi, kun omat lapseni työllistivät tässä mielessä enemmän. 

Ohjelma koostui tutuista Maasalon Tuhansin kielin, Klemettin Oi, kallis Suomenmaa ylimääräisenä esitettyyn Sibeliuksen Finlandia-hymniin. Suurin osa ohjelmistosta oli yhä elossa olevien ja vaikuttavien ihmisten töitä: Anne-Mari Kähärä, Pekka Kostiainen, Tapani Länsiö, Jussi Chydenius ja Essi Wuorela jne. Lopuksi kuultiin Pessi Levannon musiikkiluokkien tilaama sävellystyö, joka koostui kolmesta laulusta. Näistä keskimmäinen Suomen kielen riemulaulu jäi erityisesti mieleeni.

Puhdasta laulua, koko ohjelmisto ulkoa esitettynä ja ennenkaikkea, hymy huulilla... kaunista musiikkia!

Kiitos.

--------

Suomessa musiikkiluokkatoiminta alkoi vuonna 1968. Alussa toiminta oli hyvin laulupainotteista aina Kodaly-metodia myöten. 1980-luvulta lähtien mukaan tulivat bändisoitto, kevytmusiikki ja musikaalit. Kuinka moni nuori onkaan saanut levyttää, osallistua leirikouluun ja esiintyä, omaksuen samalla itsevarmuutta ja sosiaalisia taitoja mukavien muistojen kera? 

Musiikkiluokkien kuorot ovat alusta asti niittäneet mainetta myös maailmalla - aina Kouvolasta Kiinaan Suomikuvaa levittäen. Brändi sanaa tuolloin ei tosin käytetty. Niin musiikkiopistoihin kuin musiikkiluokille pyrittiin ja jonotettiin. 

Tarkkoja lukuja en osaa sanoa, mutta sivutuotteena musiikkiluokat ovat tuottaneet kovia ammattilaisia sekä kevyen että klassisen musiikin puolelle, kuten Rasmus, Jukka-poika jne.

Nyt väitetään, että asiat olisivat toisin. 

Mikä on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa? Milloin maahamme on syntynyt vaarallinen "koulushoppailu" ja "elitismi", jotka vaarantavat tasa-arvon?

Väitän, että musiikkiluokkien toimintafilosofia Suomessa ei ole oleellisesti muuttunut viime vuosikymmeninä. Uskon, että edelleen tarkoituksena on tarjota mahdollisimman monelle lapselle mahdollisuus toteuttaa lahjakkuuttaan rakastamassaan asiassa,  koulu-menestyksestä ja sosiaalisesta asemasta riippumatta. Sivuhuomautuksena todettakoon, että tämä sama ajatus koskee tietenkin myös kaikkia muita erikoisluokkia. 

Jos musiikkiluokkien toiminta ja sen filosofia eivät ole muuttuneet, täytyy jonkun muun olla muuttunut. Joku kasvatustieteilijä on varmaan tutkinut tämän: missä vaiheessa puhe sivistyspyrkimyksestä muuttui puheeksi markkinaehtoisesta elitismistä? 

Toinen tutkimuskysymys liittyy aiheeseen: ovatko nuo väitteet totta, ja jos ovat miten ne todistetaan oikeaksi?

Aavistan vastauksen: hyvien perheiden lapset osaavat hakeutua näihin palveluihin tiedostavien vanhempiensa ansiosta.  

Tarjottu ratkaisu: lakkautetaan luokat tai heikennetään niiden toimintaedellytyksiä ratkaisevasti.

Entäpä jos ei tehtäisikään näin ja pyritäisiin samalla tarjoamaan edelleen parempaa opetusta myös ns. tavallisille luokille? Pelkään pahoin, että tähän  eivät tahto, voimavarat, moraali ja osaaminen nykyisellään riitä. 

Tämän lisäksi erilaisuuden sietokyky on Suomessa hyvin heikko. Ihmisten ja asioiden kunnioittamisessa on myös paljon toivomisen varaa. 

Jos vaikka "joku Joensuu" (alaviite: Ultra Bra - todellinen yhteys paikkakuntaan sattumanvarainen) päättäisi, että sillä ei ole varaa lastensa laadukkaaseen koulutukseen - vähempikin toki riittää. Köyhälle kuolema, poliisi ja verottaja ovat toki tarpeeksi. Niiden edessä toteutuu myös tasa-arvo.

Eriasia on, kuinka moni haluaa sellaisessa kaupungissa asua. 

Follies

Follies  
Stephen Sondheim, James Goldman.
National Theatre, London.

Miten hyvin kestät tarinaa, jossa ei ole juonta? 

Yleensä sitä sanotaan elämäksi.

Tässä tapauksessa kuitenkin vuonna 1971 ensiesityksensä saaneeksi Broadway musikaaliksi nimeltään Follies. Miten tuon nyt suomentasi, hupsutuksia? pilvilinnoja? ei kai nyt sentään, hulluutta? Kuten kuuluisa tanskalainen filosofi on muotoillut samaa ongelmaa koskevan ajatuksen: elämää täytyy elää eteenpäin, mutta sitä voi ymmärtää vain taaksepäin.

Viimeaikoina olemme käyneet jo liikaakin elokuvissa: Vincent van Gogh - animaatio oli mielenkiintoinen. The Square tanskalais-ruotsalainen tuotanto, hupaisan hauskaa traileriaan huomattavasti laimeampi elokuva. Eipä siis ihme, että maanantai-iltana NT live esitys Lontoosta ei etukäteen aiheuttanut suurempia odotusarvoja. Ilmeisesti ei myös muissakaan turkulaisissa, sillä paikalla oli vain 25 katsojaa.

No, mutta hyvänen aika! Eihän musikaali ole suotta Tony- ja Grammy-palkintojaan ansainnut. Esityskertoja ja produktioita on kertynyt riittämiin, ja useat teoksen kappaleista nousseet standardeiksi. Ehkä tyylilajin vierauteen on syynä se, että kunnon musikaalia voi maassamme kuulla aika harvoin, ehkä lähinnä i Åbo Svenska Teater.  

Itse tarina Follies soveltuu parhaiten keski-ikäisille tai sitä vanhemmille. Kuten Austerin 4321 romaanissa tässäkin kappaleessa pohditaan elämän sattumanvaraisuutta. Nuorena sitä kuvittelee, että kaikki tiet ovat auki - ja vastoin parempaa käsitystä fysiikan laista, yritää kulkea niitä kaikkia yhtä aikaa eteenpäin. 

Vanhempana sitten tajuaa - jos tajuaa, että todelliset vaihtoehdot ovatkin olleet rajatummat kuin ehkä aiemmin kuvitteli. Joku salaliitto tässä täytyy olla, miten näin vanhenin? Ja silti, vielä äsken pidin itseäni aika nuorena.

Stephen Sondheimin musiikki on kevyen hattaramaista, taiturillisesti orkestroitua ja samalla pettävän helppoa. Tämä musikaali on pastissi, jossa teoksen nimi viittaa sekä musikaalin kategoriaan, että päähenkilöidensä elämään. Musiikin tasolla viitataan myös muihin musikaaleihin.

Kappaleista mieleenjäävimpiä ovat the story of Lucy and Jessie, I´m still here ja erityisesti One More Kiss, joka kumartaa hienosti Franz Leharille ja Wienille, laulun sanoin: all the beautiful must die... Vaikka musiikki ei ehkä saavuta subliimia, lähestyy se kuitenkin sitä.

Miksipä ottaa kaikkea niin vakavasti? Siinä Follies-musikaalin sanoma.

Prosit!

Vuorisaarnaoratorio

Turun tuomiokirkon urut

Ars longa - vita brevis, elämä lyhyt - taide pitkä.

Kaikki kulttuuri vaatii totuttelua ja pitkäaikaista perehtymistä. Tämä pätee niin ruokaan kuin juomiinkin, saati sitten monimutkaisiin sosiaalisiin konstruktioihin tai olemisen tapoihin.  Oman kokemuksen lisäksi on hyvä tukeutua auktoriteetteihin ja kirjallisiin lähteisiin, jotta käsitys hyvästä ja toisaalta heikommasta laadusta kehittyy. 

Lyhyesti sanottuna kulttuuri vaatii vaivannäköä ja perehtyneisyyttä erityisesti eri ilmaisumuotojen konteksteihin. Vaivannäön sanotaan palkitsevan - ehkäpä näin on.

Siis:

Tänä iltana sai ensiesityksensä Pauliina Isomäen Vuorisaarnaorotorio, joka on Turun filharmoonisen orkesterin tilausteos 500 vuotta reformaation juhlavuoden kunniaksi. Jotteivät termit loppuisi kesken, konsertti oli samalla päätös saman organisaation change -sarjalle: "You must be the change you wish to see in the world” 

Konsertin johti Ruut Kiiski, solisteina toimivat sopraano Kaisa Ranta ja baritoni Jaakko Kortekangas. Kuorona oli CCA eli Chorus Cathedralis Aboensis. Esitystä saattoi seurata netin kautta suoraan streaminä ja kirkko oli täynnä yleisöä. Myös huomenna on esitys.

Keskityn seuraavassa vain siihen, miltä asia omasta näkökulmastani näyttäytyi.

Teoksen esitys ylipitkine harjoituskertoineen osui todella huonosti työelämän aikatauluihini. Koska musiikki on leipälajini, käytin vapauttani olla osallistumatta niihin harjoituksiin, jotka kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen olisivat lisänneet päivän pituutta neljällä tunnilla.

Teoksen sävelkieli oli toki modernia ja siten vaativaa. Tästä syystä se jäisi monelta kuorolta kokonaan esittämättä. Virheetön suorituksemme ei ollut, mutta selvisimme tehtävästä kunnialla.  Sopraanot ja altot hoitivat paremmin asiansa kuin miehet.

Tosiasiassa nautin vaarantunteesta, jota teoksen läpikäyminen kokonaisuutena kohdallani ensimmäistä kertaa ensiesityksessä tarkoitti. Katedraalin akustiikan takia en tiedä mitä ihmiset kuulivat. Arviot jälkikaiusta vaihtelevat 6-7 sekunnin luokassa.

Komea keskiaikaisuus, välillä Stravinskimäinen räiskyntä ja oivaltavat tekstit välittivät ainakin itselleni mielekkyyttä ja tunnetta jatkumosta, jota aito musiikki aina on. 

Älä unohda, teoksen yhdeksäs osa svengasi mukavasti ja säveltäjä rakensi teemoistaan ensimmäisen ja viimeisen osan välille kaaren. Parhaat hetket ovat musiikillisesti oivaltavia!

Tykkäsinkö siis musiikista?

En vastaa itse asettamaani kysymykseen, sillä tykkääminen ja arvostaminen ovat eri asioita ja näitä ei pidä sotkea toisiinsa. Se, mistä tykkään on henkilökohtainen asia. Se mikä on merkityksellistä tai hyvää, monen eri kontekstin vertailua ja pidemmän aikavälin valinnan tulosta.

Tässä mielessä ensiesitykset ovat aina vaarallisia - ne voivat myös epäonnistua. Mielestäni kokonaisuutena tänä iltana onnistuttiin.

Kritiikkiä harjoitusprosessista:

menivätpä yksityiskohdat miten pieleen hyvänsä, musiikkikappale tulisi laulaa 
ja soittaa läpi jo harjoitusjakson melko varhaisessa vaiheessa. Kokonaiskuva musiikista auttaa hahmottamaan tehtävän kokonaisuudessaan ja motivoi siten tekemään parhaansa. 

Hyvän harjoituksen tunnistaa siitä, että kuoro saa laulaa ilman turhia keskeyttämisiä.

Musiikin tekemisen Skylla Ja Charybdis: toisaalta pitäisi olla mukavaa ja helppoa (viihteellisyys), toisaalta tavoitteissa ollaan pikkutarkkoja ja pyritään täydellisyyteen (kunnianhimo).  Molemmat hirviöt tuhoavat musiikin olemuksen. Toinen tylsistymisenä, toinen turhautumisena.

Turhautumisestani huolimatta olen tyytyväinen, että sain itseni laulamaan ko. tilaisuudessa.

United by Music

On Friday, August 18, 2017, a young Moroccan man randomly stabbed people in the market square of Turku. To be exact: women. His motive had something to do with the weird religious beliefs that acting like that would be blessed by God.

It took only three minutes for the police to shoot the man in the leg and he was arrested. The wish to be a martyr was not fulfilled. Before that, several bystanders tried to stop the man and defend the victims. Two people died and eight were wounded.  

My mother was passing the same spot just five minutes earlier.

The police have confirmed that the stabber had made a manifestial video, which, however, was not released on the Internet. It is thus probable that this was the first terror attack of its kind in Finland.

I wonder, what difference does it make for a victim for which reason she must die?

Most people do not remember that, in 1999, 13 people were stabbed by a heroin addict almost in the same area. One died, others were injured.

-------------------------

For this reason, last Thursday I wore a black suit and accompanied saxophonist Daniel Gordon, who played Warren Benson's Aeolian Song in the Turku Concert Hall. The aim of the concert 'United by Music’ was to allow all the people of Turku from different backgrounds to express their sorrow and respect for the victims together. 

The concert was organised through a combination of individual volunteer efforts and the endorsement and help of Turku institutions. To name two of them, the Turku Philharmonic Orchestra and Barbora Xu, who plays the Guzheng, the ancient Chinese instrument. 

The same day, all the flowers and candles were already being moved from the street. Life goes on and like in the case of 1999, these memories fade away, as they always do...

Insanity is a renewable resource. 

Sokolov

Vladimir Sokolov - Naantalin musiikkijuhlat 2017

Hyvät asiat sekä pysyvät että paranevat. Vuonna 1987 minulla oli ilo soittaa selloa Kouvolan kaupunginorkesterissa Grigory Sokolovin ollessa solisti. Konsertin ohjelmassa oli tuolloin Tsaikovskin ensimmäinen b-molli pianokonsertto. Koska lava oli pieni, me sellistit saimme soittaa pianistia vastapäätä näköalana Steinwayn vasarakoneisto. Elämys oli henkeäsalpaava ja solistin ylimääräisenä soittama Chopinin pieni e-mollipreludi lajissaan ylittämätön.

Kymmenen vuotta myöhemmin 1997 Kotkassa kuulimme osia Bachin Das Wohltemperierte Klavier teoksesta sekä Chopinin etydejä ja nocturnoja. Myös tämä muistijälki on vahva - kuten yleensä, konsertti venyi ylimääräisistä numeroista. Ihmettelenkin suuresti mitä turhaa olen vuonna 2007 puuhannut? Eilisen illan kolmituntinen konsertti armonlaakson kirkossa täytti kaikki odotukset. Epäilemättä Sokolov on aikamme suurimpia pianisteja.

Konserttiesitteen mukaan Sokolov soittaa vain itse valitsemiaan ohjelmia ja esiintyy ainoastaan paikoissa, joissa itse haluaa esiintyä. Nämä konsertit ovat nykyään resitaaleja eli hän ei enää esiinny orkestereiden solistina. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, mutta toisaalta sääli - kolmenkymmenen vuoden takainen kokemukseni ei tule enää toistumaan.

Illan konsertin alkupuoli oli Mozartia. Kaikille tuttu C-duuri sonaatti, aloittelijoille tarkoitettu KV545, nousi tasolle, jollaista aiemmin en ole kuullut. Soinnin erittelevyys, kirkkaus ja sävyt herkistivät mielen ja aistit. Yllättäen toinen hidas osa ja viimeinen nopea osa soitettiin melkein samassa tempossa. 

Oliko se Rubinstein, joka sanoi: "Mozart on amatöörille helppoa, ammattilaiselle ylitsepääsemättömän vaikeaa". Niinpä niin, myös c-molli fantasiaa KV 475 ja c-molli sonaattia KV 457 olen yrittänyt soittaa. Sokolovin käsittelyssä nämä kaksi teosta nivoutuivat yhdeksi kokonaisuudeksi. Sonaattiakin hän käsitteli kuin fantasiaa - venyttäen, yllättäen ja äärimmäisen kauniilla soinnilla.

Väliajaksi aiemmin sateinen ilma Naantalin kirkolla oli kirkastunut. Ars Musican kojulla tapasin tuttuja ja ostin levynkin. Miksi ihmeessä näin lähellä olevaan festivaaliin tulee lähdettyä vain kerran kesässä?

Toinen puoli konsertista oli Beethovenia sonaatit op.90 e-molli ja op.111 c-molli. Nämä säveltäjän myöhäissonaatit tuntuivat kuuluvan yhteen. Kun e-molli sonaatti on rakenteeltaan vielä suhteellisen selkeä, Beethovenin viimeinen sonaatti numero 32 pianolle on filosofiaa. 

Vaikka tätä musiikkia voi ymmärtää, sitä on vaikeaa selittää. On kuin säveltäjä etsisi yhteenvetoa kaikesta tekemästään ja rakentaisi siitä synteesiä. Sokolovin käsittelyssä musiikki erityisesti Arietta osan koraalia muistuttavassa jaksossa ja lopun ylärekisterissä soivissa trilleissä ja tremoloissa soi kuin kokonainen orkesteri. Musiikin päättyessä oli pakko pidättää hengitystä!

Bravo-huudot ja aplodit täyttävät kirkon. Eikä konsertti vielä suinkaan ollut ohi! Viisi ylimääräistä -  Schubertin moment musicauxs, kaksi Chopinin Nocturnoa, joku (Scarlatti?) tyylinen kappale, jota en tuntenut ja lopuksi Schumannia. Jokainen kappale soitettu kuin vasta löydetty helmi. 

Lopulta yleisön oli pakko jo poistua paikalta, sillä seuraava yökonsertti oli alkamassa ja uusi yleisö ja esiintyjät odottivat vuoroaan kirkon edessä. Hämmästyttävää! Upeaa, että olin paikalla.