 |
| Charles Taylor, kanadalainen kommunitaristi |
Nimi ei miestä pahenna. Kuvan Charles Taylor ei ole siis Liberian entinen presidentti, jonka harrastukset eroavat McGill yliopiston ja Oxfordin moraalifilosofin ajatuksista. Itse tutustuin Taylorin ajatuksiin Torontossa yli kymmenen vuotta sitten - ymmärtääkseni hän on maassa hyvin tunnettu. Kommunitaristi korostaa sosiaalisten instituutioiden merkitystä ihmisen minuuden kehittymisessä, olisiko siis totta: "sen lauluja laulat kenen leipää syöt" tai ehkä laajemmin - mihin aikaasi käytät sellaiseksi tuppaat muuttumaan? Jos minulla olisi enemmän aikaa, Taylorin parissa se ei ainakaan menisi hukkaan.
(Jos lukijalla ei ole aikaa, kirjoituksen tetriaarisen muodon ABA B-osan voi juhlatunnelmissa ohittaa aivan hyvin...)
-------------
Näin uudenvuoden kynnyksellä on tapana esitellä katsauksia menneestä ja ennustuksia tulevasta. Kirjassaan "the malaise of modernity" toisaalla " the ethics of authencity" Charles Taylor luonnostelee yhteiskunnan tilanteen seuraavan ajatuksen mukaan:
Koska vanhempina aikoina ihmisillä ei ollut suurta liikkumavaraa annetun todellisuuden suhteen, noudattivat he ympäristönsä usein ahtaita tapoja ja normeja. Vasta myöhempi kaupungistuminen ja yhteiskunnallisen liikkuvuuden lisääntyminen edesauttoivat monipuolisemman elämäntavan syntyä.
Tähän vapautumiseen liittyi usein myös kapinallisuus ja romanttis-ekspressiivinen itsensä toteuttaminen, jossa ihmisen oma autenttinen oleminen nousee aina tärkeämmäksi kuin yhteisön arvot.
Ajasta ja paikasta riippuen tämä etsintä on saanut vaihtelevia muotoja sekä synnyttänyt erilaisia ismejä eksistentialisteista, 1960-luvun liikehdinnästä aina postmodernismiin saakka. Yhteistä näille kaikille on ollut vallitsevien arvojen kumoaminen ja uuden estetiikan ja etiikan etsiminen.
Ihmisten käyttäytymisen ja estetiikan puolella tämä on tarkoittanut konventionaalisuuden korvaamista postkonventionaalisella moraalilla ja postmoderneilla arvoilla. Nykyajan ihmistä tuskin mikään voi enää hätkähdyttää. Ja kaikki, jos niin halutaan nähdä, on myös kaunista. Tätä kutsutaan postmoderniksi.
Taylorin mukaan postmodernismi ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Kaikki mielipiteet eivät todellakaan ole aina samanarvoisia; esteettisistä asioista voidaan ja pitää voida kiistellä; ja etiikalla, kulttuuritaustoista riippumatta, on yhteisiä yleispäteviä kriteerejä, joita voidaan ja täytyy pitää totena.
Toisin kun postmoderni ihminen transmoderni ihminen ymmärtää eri arvostuksiin liittyvän kontekstuaalisuuden ja pystyy siten arvioimaan eri aikakausien ja kulttuurien väittämiä niiden omista lähtökohdista käsin. Tämä ei poissulje universalismin mahdollisuutta. Kukapa väittäisi fysiikan lakeja epätodeksi? Tai väittäisi Shakespearen tekstejä kelvottomaksi? Edelleen totuus, hyvyys ja kauneus ovat valideja käsitteitä, vaikka joku saisikin päähänsä väittää Facebookissa jotain muuta.
Taylorin mukaan nykyihmisen ja yhteiskunnan piirteitä ovat sitoutumattomuus, arvoneutraalisuus, ja sääntövaltaisuus. Koska postmoderni ajattelu kieltää suurten totuuksien olemassaolon, ei ihminen ole automaattisesti valmis sitoutumaan mihinkään itseään suurempaan, jota instituutiot edustavat.
Ulkokohtaisuus ja välinpitämättömyys ovat sidoksissa individualismiin, jossa asioihin ottautuminen tapahtuu – ei niinkään sisäisen palon – kuin ulkoisen pakon tai ajelehtimisen seurauksena.
Päätös omasta olemisen tavasta, ei varsinaisesti kuulu kenellekään, eikä varsinkaan traditionaaliselle järjestelmälle. Kun radikaali individualismi kehittää aina uusia olemisen tapoja, joutuu yhteiskunta kehittämään uutta lainsäädäntöä määritelläkseen uuden poikkeavuuden legitimiteetin. Näin tehdessään yhteiskunta, de facto, luopuu aikaisemmista käsityksistään ja luo uutta normistoa sekä tavan ajatella maailmasta.
Subjektiviteetista on näin tullut uusi totuus. Neutraliteettia vaaditaan, jotta tätä ihmisten itseilmaisua ei loukattaisi. Ei ole viisasta ottaa liikaa kantaa ihmisten valintoihin, sillä onhan se heidän luovuttamaton oikeutensa.
Toisin kuin Kanadassa, josta Taylor kirjoittaa, kolikon kääntöpuoleksi neutraalisuudelle on erityisesti Suomessa noussut viime aikoina kiivailu. Vihapuhe ja – teot, tulivat ne miltä poliittisilta laidoilta hyvänsä, osoittavat kuinka näennäistä suvaitsevaisuus postmodernissa yhteiskunnassa oikeasti on. Argumentointia, jossa vaihtoehtona olisi rehellinen toteamus ”en tiedä miten asiat ovat”, kuulee julkisuudessa tuskin koskaan.
Kasvava byrokratia ja sen kaksoissisar managerialismi kukoistavat. Paradoksaalisesti ihmiset, jotka vaativat täyttä itseilmaisun vapautta yksityiselämänsä suhteen, työelämässä alistuvat helposti kontrolliin, jossa hallitsevana piirteenä on sääntövaltaisuus.
--------
Mikä onkaan parasta lääkettä tälle kaikelle? Suhteellisuudentaju ja huumori.
Tulimme juuri katsomasta Solsidan elokuvaa. Enpä ole koskaan kuullut yleisön nauravan ääneen elokuvissa näin. Jos vähänkään tunnet elokuvan pohjalla olevaa sarjaa - vahva
suositus!!
Hyvää uutta vuotta 2018!
ps. pikku uutinen kertoi MV lehden lopettavan toimintansa. Socionomics teorian mukaisesti, ilmapiiri on nousussa - nyt myös Suomessa...
