tiistai 22. toukokuuta 2018

Stalinin kuolema

Ohjaaja: Armando Iannucci

Terrorikomedia?

Isä Aurinkoinen, suuri yhteiskuntatieteilijä, halvaantuu ja makaa lopulta työhuoneensa lattialla omassa virtsassaan. Kukaan ei uskalla tulla auttamaan häntä, koska pelkää äijän heräävän ja suuttuvan. Pahimmillaan auttaja voisi joutua teloitettavaksi. Levylautasella on Mozartin A-duuri pianokonsertto nro 23, jonka solisti Maria Judina oli keskellä yötä joutunut levyttämään diktaattorille, kun kukaan ei uskaltanut kertoa Stalinille, että radiossa kuultu esitys olikin suora lähetys. Alunperin tämä levytys tapahtui vuonna 1944. Elokuva vetää mutkat suoriksi ja yhdistää tapahtuman suoraan vuoteen 1953 ja Stalinin kuolonyöhön. Sama se, ratkaisu toimii.

Myös pianistin viesti on elokuvassa muutettu. Alkuperäinen kiitosviesti 20.000 ruplan palkkiosta menee jokseenkin näin:

Kiitoksia avustuksestanne. Rukoilen päivin ja öin, että Herra antaisi anteeksi suuret syntinne maatani kohtaan. Herra on armollinen ja antaa anteeksi teille. Lahjoitan saamani rahat kirkolleni.

Stalinin murhanhimoiset apurit ovat jo valmiit kostotoimenpiteisiin, mutta kumma kyllä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri jättää pianistin rauhaan. Yhdeksän vuotta myöhemmin, Judinan levytys löytyy de facto Stalinin työhuoneesta.

Elokuvassa on myös paljon Sostakovitsin musiikkia - erityisen komea on kenraali Zukovin sisääntulo, joka kuvastaa natsit voittaneen sankarin voimaa!

Tätä elokuvaa sanotaan komediaksi. Eipä se paljon yleisöä naurata. Kyseessä on kuvaus juoppohulluista murhaajista, vallasta ja lapseensekaantuja Berijasta. Ihmisiä murhataan sattumanvaraisesti ja hengestään pääsevät niin puoluetoverit kuin palvelusväkikin. Jopa suuri Suomen ystävä entinen ulkoministeri Molotov on päätymässä vankilaan. Ennen teloitustaan moni huutaa: eläköön Stalin!

On toki paljon puhuvaa, että tänä vuonna Venäjällä elokuva on kohdannut jakelukiellon. Yksittäiset elokuvateatterit ovat tosin uhmanneet määräystä, vaikka kulttuuriministeriö on julistanut kiellon rikkomisesta seuraavan rangaistuksia.

Alkoholisoituneet itsevaltaiset johtajat, jotka edustavat tasa-arvon ideologiaa ja ottavat samalla erivapauksia suhteessa muihin ihmisiin ei liene niin vieras ilmiö, että täytyisi välttämättä mennä 70 vuotta taaksepäin. 

Vastaavia esimerkkejä löytyy aivan paljon paljon lähempää. Jätetäänpä täsmentämättä mitä tällä tarkoitan... siitähän saattaa seurata vaikka hankaluuksia... tai ainakin tulevat henkilökohtaiset edut voivat vaarantua...

Vallan mekanismit toimivat ja voivat hyvin myös meidän arjessa ja ajassamme.

Seuraavaksi taidankin mennä katsomaan ensi marraskuussa julkaistavaa Queen-elokuvaa, se on varmasti oikein paljon mukavampi...

Epämukavuudestaan huolimatta, The Death of Stalin kannattaa käydä katsomassa!




keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Sivistyksen puolustus

Gaudeamus 2018, 148 sivua.
Minkä ihmeen takia sivistystä pitäisi puolustaa? Eikö "kaikenmaailman dosenteilla" todellakaan ole muuta tekemistä kuin valittaa suojatyöpaikkojensa puolesta? Siellä yliopistollahan professorit viettävät pitkiä kesälomiaan ja mutisevat toisilleen asioista, joka muiden korvissa on kuin kärpäsen surinaa. No jos silti yliopistoja tarvittaisikin, tekisivät sitten edes jotain hyödyllistä, kuten vaikka kauppatieteitä ja teknologiaa - niin, ja toki lääkäreitäkin tarvitaan. Humanistit ovat kuin tykkimiehiä, niistä ei liene niin suurta väliä.

Sari Kivistön & Sami Pihlströmin kirja puolustaa perinteistä Wilhelm von Humboldtin (1767-1835) muotoilemaa sivistysyliopiston mallia: Bildung durch Wissenschaft - sivistystä tieteestä. Tällaisen yliopiston tutkijat eivät pidä välttämättä ääntä itsestään, kirjoittele blogeja tai mainosta itseään somessa. Tutkijankammiossaan he kirjoittavat monographioita itsearvoisen tärkeistä aiheista ja kavahtavat välinearvoista artikkelimuotoista tieteen tehtailua. Yliopistolaitos on  siis ensisijaisesti akateemisen vapauden saareke, jossa lähtökohtaisesti ulkopuoliset tahot eivät voi sanella mitä ja miten tutkitaan.

Kirja on hyvin kirjoitettu. On silti pakko kysyä, kuinka moni yliopiston ulkopuolinen tulee kirjan lukeneeksi? Pahoin pelkään, että ei kovin moni. Siinä mielessä kirja on itseään ennustava. Lähtökohtaisesti arvokas tutkimus ei ole sellaista, jota monet lukevat... vertaisarviointi merkintä on se mikä ratkaisee, ja se löytyy tämänkin kirjan sisältä... Ai niin, sain pari päivää sitten tiedon, että Routledge kustantamo haluaa julkaista Cambridge artikkelimme uuteen "state of art", "on mood" kirjaansa. Ajatus lämmittää mieltä, vaikka tuskinpa se kovin monelle mitään sanoo. Onko tämä aito sivistyksen merkki?

Tästä kirjasta, niinkuin niin monesta muustakaan vastaavasta kirjasta, ei sivistykselle löydy yksiselittäistä määritelmää.  

Siksi muotoilen sen seuraavaksi itse: sivistys on sitä, että antaa arvon toiselle. 

Tämä pätee niin ihmisiin kuin asioihin. Sivistyksestä on meillä jatkuva krooninen puute. Twitter ja muut massatyhmennysvälineet tekevät pahaa jälkeä niin maailmassa kuin myös yliopistojen sisäpuolellakin. Koska tieto on monimutkaista ja moniulotteista, tutkimus ei sovellu huutamiseen. Siksi siitä on helppo vaieta tai yksinkertaisesti ohittaa täysin.

Hei, ketä kiinnostaa?

No jos huumeet ovat henkilökohtainen valinta, rokotukset voi jättää ottamatta ja historiakin voidaan kirjoittaa niinkuin kulloinkin sopii - myös yliopistosta löytyy tahoja, jotka valitun paradigmansa mukaan voivat todistaa näiden asioiden puolesta tai vastaan...

2+2=5

Ja jos Saku Sammakko Hillevi Hiirtä kosiessaan vahvistaa stereotypistä heteroseksuaalista maailmankuvaa, Paavo Pesusieni yllyttää lapsia puolestaan homoseksuaalisuuteen.

Ensimmäinen ajatus löytyy vertaisarvioidusta tiedejulkaisusta; jälkimmäisestä mielipiteestä vastaa Georg. W. Bush.

Kirjan teesistä on helppo olla samaa mieltä. Erityisesti seuraava ajatus on osuva:

sivistys on prosessi, joka jää aina keskeneräiseksi...

siksipä sitä pitää puolustaa.


Siteeratut teokset:

Sinuhe egyptiläinen
Tuntematon sotilas
Vuonna 1984