Louhimiehen tuntematon

Tänään oli uuden Tuntemattoman ensi-ilta. Jos kyseessä olisi ollut James Bond - elokuva smokkiasu kuuluisi kuulemma asiaan. Kypärää tai maastopukua ei kukaan paikalle saapuneista ollut kuitenkaan pukenut päälleen. Hyvä niin, kuten tässä kohdassa kuuluukin sanoa: "elokuva ei ylistä sotaa, mutta antaa arvon ihmisille, jotka sinne joutuivat". Tämä koskee yhtäläisesti niin Edvin Laineen ja Rauli Mollbergin kuin nyt myös Aku Louhimiehen versioita.

En ole lukenut Väinö Linnan Sotaromaania, joten en osaa sanoa kuinka paljon uuden elokuvan käsikirjoitus on lainannut asioita sieltä tai kuinka paljon käsikirjoittajat ovat lisänneet elokuvaan omia oivalluksiaan. Lähtökohta on hedelmällinen. Kotirintaman ihmissuhteet syventävät erityisesti alikersantti Rokan ja vänrikki Kariluodon persoonallisuuksia.

Suuremmaksi kysymykseksi julkisuudessa noussee kuitenkin Helsingin Sanomien arvostelu elokuvasta. Toimittaja Juho Typön kirjoitus ei rohkaise katsojia teatteriin. Hän pitää versiota melko turhana ja toteaa myös, että elokuva ei kerro mitään uutta klassikkoteoksesta.

Makuasioista pitää toki kiistellä. Omien faktojen keksiminen sen sijaan ei ole suotavaa. Toimittajan väite ei näet pidä paikkaansa. 

Perustelen väitteeni ja samalla tulen paljastaneeksi itsestäänselvyyden. Rokka ei tietenkään kuole. Sen sijaan hän muuttuu ihmisenä. Tämä on elokuvassa ehdottomasti uutta ja samalla sen suurimpia ansiota. 

Muuttuneet ja hiljaiset miehet sekä murtuneet mielet ovat todellisuutta, joka on vaikuttanut varmasti koko maahamme. Lähes joka suvussa on tästä varmasti kokemusta. Aiemmat tuntemattoman sotilaan versiot eivät ole tähän viitanneet.

Muutama teknisempi huomio:

Vaikka elokuvaa on moitittu "kauniisti" kuvatuksi" ei se tarkoita, että se olisi sentimentaalinen. Äänitehosteet tekevät taistelut erittäin todentuntuisiksi, jopa siinä määrin, että katsoja voi samaistua taistelutilanteen intensiivisyyteen.

Näyttelijätyö on kautta linjan uskottavaa. Oli sitten kyseessä Robin, Aku (Hirviniemi) tai Madventuresin "Tunna".

Väinö Linnan epätodellisen iskevät repliikit on käsitelty vähemmän teatterimaisesti kuin aiemmin. Tämä lisää dialogin uskottavuutta. 

Hyvät asiat pysyvät ja paranevat. Onnittelut ohjaajalle!

Puutarhan hoidosta

Gardening, Turku Finland, late September 2017

Even if I knew that tomorrow the world would go pieces, I would still plant my apple tree.

Quote from Luther? So we usually think, even though he did't say that. According to the book by Andreas Malessa the unreformed Martin Luther a clergyman Karl Lotz wrote the sentence in 1944, just few months before the Third Reich collapsed. He was writing a letter to members of the Confessing Church (known from Dietrich Bonhoeffer).

However, at this very moment! Trumpster and Rocket Man are preparing for the match! Who is going to win? Place your bets, ladies and gentlemen! Perhaps there are a movie, a video game and TV series on the drawing table already? Let us put some triumphant music here? DADA!! And the audience can always vote for the winner!

Since there are reasons in different times, indeed, for gardening, it is also a really good time to do it now. The weather in Finland, at the end of September this year, is unusually warm.

A14 square meters planting area requires ten hours work. My back is hurting. It is hard to dig up clay. After taking off the grass clay has to be mixed with black mold. Then it is time to find right places for the plants according to our plan (which, as the whole project, you can guess, is done by my wife...).

The list is following: Clematis 'Arabella' and 'Piilu'; Lavender Pinwheel; Juniperus Chineses; Cherry; Perennial Woodland Sage; Peonies; Syringa; Azalea; Spirae Salicifolia; and eventually Roses. 

They will come in spring.

-------------------------------

Vaikka tietäisin, että huomenna on maailmanloppu, istuttaisin silti tänään omenapuun.

Lutheria? Näin usein kuvitellaan, vaikkei hän sanonutkaan niin. Andreas Malessan kirjan the unreformed Martin Luther mukaan lauseen kirjoitti vuonna 1944 Karl Lotz niminen pappi, vain muutamaa kuukautta ennen Saksan kolmannen valtakunnan luhistumista. Hän kirjoitti kirjeen Saksan Tunnustuskirkolle (tunnetaan Dietrich Bonhofferista).

Mutta juuri nyt! Trumpster ja Rakettimies valmistautuvat otteluun! Kukahan voittaa? Asettakaa panoksenne, hyvät rouvat ja herrat! Elokuva, videopeli ja TV sarja ovatkin jo suunnitteilla? Ehkäpä lisätään tähän vähän voittoisaa musiikkia? Da-daa!! Ja yleisö saa aina äänestää voittajaa!

Eriaikoina on eri syitä hoitaa puutarhaa. Lisäksi sää on vuodenaikaan nähden tavanomaista lämpimämpi.

14 neliön istutusalue vaatii kymmenen tunnin työn. Selkää särkee. Savimaan kaivaminen on  raskasta. Kun ruoho on saatu ylös on aika vaihtaa savimaa multaan. Sitten etsitään kasveille oikeat paikat suunnitelman mukaisesti (joka, kuten projekti muutenkin, on vaimoni suunnittelema...).

Lista on kattava: Klematis Arabella ja Piilu; Tummakurjenpolvi; Kiinankataja; Kirsikkapuu; Loistosalvia; Pioni; Syreeni, Atsalea, Koivuangervo, ja lopulta ruusut. 

Ne tulevat keväällä.

Jerusalem

Wsoy 2012, 674 sivua

Historiansa aikana Jerusalem on ollut 1000 vuotta pelkästään juutalainen, 400 vuotta kristitty ja 1300 vuotta islamilainen kaupunki. Yksikään vallanvaihto ei ole tapahtunut ilman verilöylyjä, ihmissyöntiä tai muita julmuuksia. Jokainen ryhmä on tuonut omat tapansa ja uskonsa entisen tilalle. Edellinen väestö on joko tapettu tai myyty orjuuteen. Voi olla vaikeaa uskoa, mutta tällä hetkellä (ainakin tilapäisesti) kaupunki on melko turvallinen. Verenvuodatus tapahtuu naapurissa.

Montefiorin Jerusalem kirja on tiiliskivi, jonka luettuaan voi todeta ainakin yhden asian: loppujen lopuksi tiedämme historiasta hyvin vähän. Yleensä tämä tietämättömyys korvataan arvauksilla tyyliin: kyllähän ne ristiretket olivat kamalia, eikö totta? Ja tästähän johtuu varmaankin nykyinen vastakkainasettelu lännen ja muslimien välillä?

Edellä olevaan heittoon liittyen kirjasta voi lukea, että kristillinen propaganda ristiretkien rahoittamiseksi vaati tietenkin tuekseen väritettyjä ja suurentelevia kertomuksia. Samaan tapaan kuin piispa Henrikin kuolema Köyliöjärven jäällä on legendaa tai Mainilan laukaukset Suomen armeijan julma hyökkäys Neuvostoliittoon... no niin tai näin, ihmiset ovat kautta historian olleet väkivaltaisia, julmia ja taikauskoisia. Ja kyllä - ristiretkien aikana tapettiin myös ihmisiä.

Temppelivuori on ollut keskeinen näyttämö tälle kaikelle. Salomonin ensimmäinen temppeli, kuningas Daavidin pojan luomus noin vuodelta 1000 eKr, tuhoutui kun babylonialaiset hyökkäsivät vuonna 586 eKr. kaupunkiin kuningas Nebukadressarin johdolla. Puolentoista vuoden piirityksen jälkeen juutalaiset antautuivat ja alkoi Babylonin vankeus. Ensimmäisestä temppelistä ei ole jäänyt mitään näkyvää jäljelle, ainakin niin kauan kuin arkeologia on kielletty pyhällä vuorella. 

Kun vankeus vuonna 545 eKr. päättyi, toisen temppelin rakennustyöt alkoivat. Herodeksen aikana rakennus viimeisteltiin lopulliseen loistoonsa. Ja kuten nykyään moskeijaan ei ole toisuskoisilla asiaa, temppelin esipihaa koristi tuolloin varoitus:

VIERASMAALAINEN! ÄLÄ ASTU TÄMÄN RISTIKON JA TEMPPELIÄ YMPÄRÖIVÄN EROTETUN ALUEEN SISÄPUOLELLE SE JOKA TAVOITETAAN SIELTÄ SAA SYYTTÄÄ VAIN ITSEÄÄN

Voisiko sen nyt selvemmin sanoa?

Kristuksen ennustuksen mukaisesti roomalaiset Tituksen johdolla hajoittivat tämän luomuksen vuonna 70 jKr. Ainoastaan tukimuuri jäi jäljelle ja se tunnetaan nykyisenä itkumuurina. Itä-Rooman alaisuudesta Jerusalem siirtyi 600-luvulla muslimien haltuun ja vuonna 691 kalliomoskeija valmistui. 

Kirja sisältää monia kiehtovia tarinoita, Saladinista Kuningas Richard leijonamielestä, 1900-luvun palestiinan historiaan ja Brittien mandaattiin tasapainoitella hankalan siirtomaansa kanssa.  

Montefiorin etu tässä kaikessa on hänen objektiivisuutensa. Kenenkä puolelle asettua, kun lista on näinkin pitkä: Kaananilaiset, israelilaiset, assyrialaiset, babylonialaiset, persialaiset, makedonialaiset, seleukidit, roomalaiset, byzantti, Umajadien kalifaatti, Abbasidien kalifaatti, Fatimidien kalifaatti, Seldzukkien valtakunta, ristiretkeläiset, saraseenit, ottomaanit, britit, Jordania ja lopulta Israel. Valitkoon jokainen puolensa. 

Jerusalem on vallattu yli 50 kertaa sen historian aikana. Kuka on oikeassa ja mikä on totuus? Tässä mielessä Jerusalemin historia on koko maailman tarina. Oudot tavat, toiseus, kilpailu vallasta ja kaiken takana oleva lopunodotus nivoutuvat Jerusalemin historiaan erittäin konkreettisella tavalla - vaikkapa muuraamalla. 

Mika Waltarin Mikael Hakimista tuttu 1500-luvun sulttaani Suleiman Suuri - lempinimeltään lainsäätäjä - valloitti ottomaanien valtakuntaa laajentaessaan myös Jerusalemin. Kirjoitukset tuntien hän päätti samalla myös varmistaa, ettei tuleva Messias ennustusten mukaisesti (Hesekiel 44) pystyisi palaamaan Jerusalemiin. Tätä varten kaupungin itäpuolinen kultainen portti muurattiin umpeen ja sen eteen on sijoitettu muslimien hautoja. Mooseksen lakia noudattaen hautausmaan läpi kun ei sovi kulkea.

Vielä tänä päivänäkin sekä juutalaiset, että kristityt (miksei siis myös muslimit?) uskovat, että Messias saapuu idästä juuri tuon portin kautta. Siihen saakka se pysyy suljettuna.

Trumpster

Penguin books 2016

Olisi syvästi väärin sanoa, että Trump valehtelee koko ajan. En koskaan väittäisi, että hän valehtelee nukkuessaan. Toisaalta, hän on kuuluisa siitä, että tarvitsee vain neljän tunnin yöunet.

Viime vuonna julkaistussa kirjassaan New Yorker -lehden toimittaja Mark Singer kuvailee Yhdysvaltain nykyistä presidenttiä tavalla, joka saa lukijan joko epäuskoiseksi tai kauhistuneeksi. 

Kirjan alkuosa kuvailee työtehtävää, joka alkoi jo vuonna 1996. Singer saa lehdeltään tehtäväksi seurata Donald Trumpia tämän päivittäisessä toiminnassa kirjoittaakseen  myöhemmin luonnekuvauksen tästä. 

Työtehtävät tuovat mukanaan helikopterilentoja Atlantic Cityn kasinoille, Floridan Palm Beach Mar-a-Lagon resorttiin ja lukuisille golfkentille. Trumpin tavaramerkki, liioitteleva ja mahtaileva omistusten esittely peittää useasti sen takana olevat epäselvät rahoitusjärjestelyt ja jatkuvat oikeudenkäynnit. 

Kirjailija perehtyy myös muihin Trumpia koskeviin kirjoihin ja näiden haamukirjoittajiin. Kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Loppujen lopuksi on kuitenkin epäselvää, miksi Trump antaa Singerin seurata itseään, sillä lopputulos ei tule häntä miellyttämään. 

Vuonna 2005 kirjan Character Studies (joka sisältää useita kuvauksia myös muista henkilöistä) saa Donald Trumpin kirjoittamaan vihaisen vastineen New York Timesiin: Mielipidekirjoituksen pääsisältö on, kuinka huono kirjailija Singer todella onkaan. Ylläolevasta kuvasta voi myös lukea tämän mielipiteen: Mark, you are a total loser! And your book (and writings) sucks! 

Donald Trumpin kommentit voivat toki naurattaa aikansa, jos sattuu tykkäämään 14-vuotiaan huumorista. Ongelma taitaa kuitenkin olla siinä, että lausumia ei ole alunperinkään tarkoitettu huumoriksi. 

Nice tits, no brains - kuittaa presidentti avioeronsa ja entisen vaimon ominaisuudet. Matti Nykänen kuuluisine aforismeineen on selvästi älykkö ja filosofi Yhdysvaltojen presidentiin verraten.

Voi poikani, kunpa tietäisit miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan Axel Oxenstiernan (1583-1654) kuuluisa lause taitaa siis edelleenkin pitää paikkaansa.

Vähäinen järki, yhdistettynä pahaan tahtoon onkin tietysti sitten pahempi juttu. Jos tähän lisätään vielä epäilys, että asianomaiselta puuttuu itsereflektion lisäksi myös sielu, ollaankin jo kysymyksissä, jota esim. Robert Musil käsittelee romaanissaan Mies vailla ominaisuuksia (Der Mann Ohne Eigenschaften). 

Kieltämättä Mark Singerin kirja jättää lukijalleen oudon olon. Taustastaan huolimatta kirjailija ei pysty analysoimaan ja luonnehtimaan kohdettaan tarkasti. Ehkäpä kohde on vain yksinkertaisesti niin banaali. Vai olisikohan kyseessä jopa Mefisto? 

Jos ja kun Korean sota tulee, Yhdysvallat voittaa sen. Tällöin Trumpin suosio nousee ja on oleva yhtä korkealla kuin aikanaan Hitlerillä Pariisin valtauksen jälkeen. Nähtäväksi jää mikä sotkee kuviot lopullisesti, ja mitä siitä sitten seuraa.

Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Leningrad sinfonia

Aika ajoin sota ja sinfoniamusiikki kuuluvat yhteen. Pietarin kaupunki, tuo Pohjolan Palmyra, oli esikuvana Putinille, kun hän lähetti Pietarin filharmonikot Valeri Gergejevin kanssa Syyrian Palmyraan vuonna 2016, kun ensin oli sen vapauttanut ISIS:kseltä. Ehkäpä syyrialaiset arvostaisivat klassista musiikkia?

Normandian maihinnousun aikana BBC soitti Beethovenin viidettä sinfoniaa ta-ta-ta-taa morsemerkkinä, kolme lyhyttä yksi pitkä, Victory. Saksalaiset eivät osanneet ottaa vinkistä vaarin ja eivätkä osanneet varautua maihinnousuun. Esimerkkejä on toki muitakin, mutta pysytäänpä nyt Pietarissa.

Leningradin saarto vuosina 1941–1944 kesti 900 päivää ja johti yli 640.000 ihmisen nälkäkuolemaan. Piirityksen aikana kaupungissa oli pulaa kaikesta. Elintarvikkeiden puute sai ihmiset syömään lemmikkieläimensä ja tapettinsa huoneitten seiniltä liistereineen. Kun nämä loppuivat, syötiin myös vainajien aivoja tai muuten vain ikäviä naapureita. Laskutavasta riippuen (pommitukset, tykistötuli jne.) kuolleita saattoi olla reilusti yli miljoona tai puolitoista miljoonaa.

Nämä luvut ovat tietysti pieniä, jos niitä verrataan Josef Stalinin aikaansaannoksiin: suureen puhdistukseen (1936-1939), vankileirien saaristoon tai vaikkapa vuoden 1932 pakkokollektivisointiin Ukrainassa, jossa laskutavasta riippuen 4–10 miljoonaa ihmistä menehtyi. Luvut ovat summittaisia, koska yksilöillä ei tuolloisessa järjestelmässä niin suurta väliä ollut. Isä Aurinkoisen tappotili on noin 40 miljoonaa eri tavoin ”ei-luonnollisesti” kuollutta ihmistä.

Leningradin saartorengas ei suinkaan ollut aukoton. Kuten kartassa näkyy, neuvostojoukkojen hallussa oli suurin osa Laatokan etelärantaa, josta kesäisin proomujen avulla ja talvisin jäätä, ”elämän tietä”, pitkin pystyttiin huoltamaan kaupunkia. Todettakoon tässä lyhyesti, että suomalaisilla olisi ollut mahdollisuus osallistua aktiivisemmin huoltoreitin katkaisuun ja muihinkin sotatoimiin alueella niin halutessaan.

Säveltäjä Dimitri Šostakovitš sävelsi Leningrad sinfoniansa (C-duuri, opus 70) jo ennen näitä tapahtumia. Työnimenä oli Lenin. Kun tilanne muuttui, kappale sai uuden sisällön ja lopullisen asunsa. Sinfonia esitettiin piirityksen vielä jatkuessa 9. elokuuta 1942 Leningradissa. Teos oli kuitenkin esitetty jo ennen tätä sekä Kuybyshevissä eli Samarassa että Moskovassa. Mikrofilmattu partituuri lennätettiin Teheranin kautta länteen ja erityisesti Yhdysvalloissa teos sai suuren suosion. 

Säveltäjä raukka joutui kuitenkin koko uransa pelkäämään työnantajaansa, ja suosio ja epäsuosio vaihtelivat sekä ennen että jälkeen 7. sinfonian säveltämisen. Kuinka moni teistä on kuullut tai tuntee säveltäjän 8. sinfonian, nimeltään Stalingrad? 

Turun filharmoninen orkesteri johtajanaan Leif Segerstam on Turussa saavuttanut huikean suosion. Konserttien täyttöaste lienee ollut jo pari vuotta 95–100% ja useita konsertteja on torstain ja perjantain lisäksi myyty ylimääräisenä keskiviikkoisin. Olin siis enemmän kuin onnekas saadessani peruutuslipun illan konserttiin, mattimyöhäinen kun olin!

Segerstam johti teoksen odotetusti saaden irti suuret tehot koko orkesterista. Ensimmäisen osan hypnoottinen marssi, joka tosin oli sävelletty jo ennen kuin Hitlerin hyökkäyksestä oli tietoakaan, tulkitaan usein natsiarmeijan lähestymisenä Leningradiin. Ei tarvita paljon mielikuvitusta, kun basson kromaattiset liikkeet kuulostavatkin panssarivaunuille, rummut jalkaväelle ja vasket kranaattitulitukselle. Livenä tällainen on koettava – tuskinpa kenenkään kotistereot vastaavaa elämystä pystyvät tuottamaan!

Šostakovitšin musiikkia voi tietysti niin halutessaan kuunnella formaalisti musiikkina an sich, mutta poliittisen kontekstin häivyttäminen musiikkia kuunnellessa ei välttämättä onnistu. Muistelen Esa Pekka Salosen joskus sanoneen saavansa näppylöitä Šostakovitšin musiikista. Ymmärrän yskän. Ilmiselvää on, tämä musiikki ei ole harmitonta viihdettä, joka jättää kuuntelijalle hyvän mielen. Päinvastoin, erityisesti teoksen loppuosat ovat traumaattisia melodia-aiheita täynnä, eikä kokonaisuus pääty mitenkään onnellisesti.

Šostakovitšin Volkovin kiistellyt muistelmat lukeneena ei voi välttyä ajatukselta, että säveltäjä joutui kamppailemaan koko ikänsä diktatuurisen järjestelmän ja sen hirmuhallitsijan mielivallan alla. Jos musiikki ei sattunut miellyttämään häntä tai puoluekoneistoa, monenlaiset vaikeudet alkoivat.

Ehkäpä Leningrad sinfonia kuvaa molempia sortokoneistoja, kansallissosialistista ja kommunistista järjestelmää, yleisesti ja ihan yhtäläisesti? 

Hedelmistään puut tunnetaan.