perjantai 31. maaliskuuta 2017

Pitkä juoksu


Blogi-kirjoittaminen on enemmän Marathon kuin pikamatka ystäväni varoitti minua jo kuukausi sitten. Sisällöntuottaminen – mikä hirveä sana – vaatii runsaasti aikaa. Toisaalta yleisö voi olla nirso lukemaan sellaista, mikä ei osu heidän makuunsa tai ole suoraan heidän kiinnostuksensa kohde.

Laaja tekstikäsitys ja monipuolinen lukeneisuus eivät saa tukea verkkoympäristöstä, jossa samanhenkiset ryhmät keskustelevat vain keskenään. Omien kirjoituksen markkinointi moderaattoreiden ohi on sekä jännittävää että mielenkiintoista puuhaa. ”Miten perustelet, että tämä kirjoitus – sinänsä mielenkiintoinen – kuuluu juuri tänne?”

Esimerkinnä toimikoon sotahistorian ryhmä, jolla oli suuria vaikeuksia hyväksyä Mannerheim museota käsittelevä juttuni otsikolla: Mannerheim, Rossini ja räntäsade osa I omaan ryhmäänsä. Kun kirjoitus lopulta pääsi (kolmannella yrityksellä) palstalle, tuli siitä hetkessä suosittu ja ”tykätty”. Tästä ei tietenkään seurannut suoraa se, että viikonloppumatkamme jatko-osaa olisi luettu lähellekään yhtä paljon…

Ihmiset haluavat tietää sen, mikä on jo ennestään heille tuttua.

Jean Echenozin pitkä juoksu on lyhyt kirja (vain 127 sivua). Sen voi lukea kuvauksena Tšekin historiasta (1939–1968) Tšekkoslovakian miehityksestä Prahan kevääseen tai henkilökuvauksena Emil Zatopekista suomalaisittain Satupekan tarinana. Helsingin Olympialaisten kolminkertainen pitkienmatkojen voittaja on tuttu meille Marathonia kuvaavista filminpätkistä, joissa juoksija vääntelehtivällä tyylillään kouristus kasvoillaan etenee kohti voittoa.

Emil on kansallissankari, sosialistisen järjestelmän suuruuden  ja kommunistisen aatteen elävä todiste. Uusien voittojen ja jatkuva ennätysten rikkominen tuovat mukanaan ylennykset luutnantista aina everstiin saakka. Puolue päättää toki, mihin kisoihin Emil saa matkustaa ja miten vastata haastatteluihin.

Suosion huipulta matka alas on kuitenkin nopea. Kun Prahan keväässä neuvostojoukot miehittävät maan monien muiden joukossa myös Zatopek menettää kaiken. 

Eversti alennetaan uraanikaivos- ja myöhemmin puhtaanapitolaitoksen työntekijäksi. Rehabilaation myötä, allekirjoitettuaan omaa elämää koskevan tunnustuksensa, hän pääsee lopulta Prahan urheilun tiedotuskeskuksen kellariin arkistohoitajaksi.

No jaa, sanoo lempeä Emil. Arkistohoitaja; en kai minä parempaa hommaa ansainnutkaan.

Kirjailijan tyyli on kevyt ja ilmava, se jättää asioita rivien väliin lukijan mietittäväksi. Suosittelen lämpimästi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti