perjantai 21. huhtikuuta 2017

Wolfgang Amadeus Mozart


Jos joutuisin autiolle saarelle ja saisin valita mukaani vain yhden säveltäjän musiikkia, valintani olisi Mozart. Kuvassa seison nuottipinon vieressä Mozart-Wohnhaus museossa Salzburgissa. Valokuvaus taisi olla tuolloin paikassa kieletty, mutta onneksi avustava japanilainen ei tätä tiennyt!

Kuvan vitriinissä on esillä säveltäjän (1756-1791) koko tuotanto. Koska Mozart sävelsi ensimmäisen sävellyksensä viisivuotiaana, aikaa partituurien kirjoittamiseen hänellä oli siis melko tasan kolmekymmentä vuotta. Hämmästyttävää kyllä Mozartin käsikirjoitukset ovat virheettömiä. Siinä ajassa missä nykyihminen kirjoittaa lyhyen blogin, Mozart kirjottaa sonaatin. Kirjoitusvirheitä blogista löytyy, Mozartin sävellyksistä ei.

Kasvatustieteilijät, kuuluisimpana esimerkkinä Howard Gardner, kirjoittavat mielellään Mozartista, lahjakkuudesta, neurotieteestä ja aivoista. Yhdysvalloissa, Georgiassa, on myös jaettu levyjä synnytysosastoilla, jotta vauvoista tulisi fiksumpia -  Mozart makes your babies smarter (trademark). No, jokaisenhan on leipänsä jotenkin ansaittava. Toki tuollainen lahjakkuus on tieteellisesti jotenkin (pois)selitettävissä?

Ajatus nerosta on epämiellyttävä erityisesti maassa, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia.

Jos kuitenkin oletamme käsitteen olevan mahdollinen, pätee siihen kolme Egon Friedellin väitettä:

1) Nero on aikakautensa tuote
2) Aikakausi on neron tuote
3) Nerolla ja aikakaudella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa

Mozartin kohdalla ylläolevat väitteet ovat helppo ymmärtää. Isänsä Leopoldin kanssa Eurooppaa kiertäen, säveltäjä oppi tuntemaan aikakautensa tyylit ja sulautti nämä omaan tuotantoonsa. Tämä tuotanto oli kuitenkin jo varhain leimallisesti omaa tasoaan. Mitäpä olisi  klassismi ilman Mozartia?

Kolmas väite on arvoituksellisin. Se vie meidät Don Giovannin loppukohtaukseen tai Jupiter sinfonian finaaliin - musiikillisiin hetkiin, joissa puhuu aikakaudesta riippumaton henki.  

Tämän illan konsertissa ohjelmassa olivat Igor Stravinskyn Sinfonioita puhaltimille, Kurt Weillin konsertto viululle ja puhaltimille sekä Mozartin serenadi nro10 puhaltimille Gran Partita. Osmo Vänskä oli tuonut Minnesotan orkesterin Erin Keefen mukanaan Turkuun.

Konsertin alkupuolella kuunneltiin 1900-luvun teokset. Stravinsky käyttää musiikillisia värejä - Weillin teos jatkoi samalla linjalla. MItään yhtäläisyyttä Kolmen pennin oopperaan teoksessa ei kuitenkaan ole. 

On monta tapaa seurata tätä musiikkia. Orkesterin ja solistin vuoropuhelu musisoinnin tasolla, johtajan työskentely tai orkestroinnin sävyt. Miksi minusta sordinoidut vasket tuovat aina mieleen sumuisen sataman?

Väliajan jälkeen kuunneltu Mozart oli toteutettu hienosti ja yleisö oli innoissaan. Melkoinen urakka puhaltajille, sillä teos ei ole aivan lyhyt. Teoksen kolmas osa on tuttu Amadeus elokuvasta, jossa Salieri kuulee Mozartia ensi kerran: 

This was no composition by a performing monkey. This was a music I'd never heard. Filled with such longing, such unfulfillable longing. It seemed to me that I was hearing the voice of God.

Osa on hieno. 

Silti ajatus jota voi pohtia: Aivan samoin kuin kasvatus ja koulutus Suomessa on ymmärretty väärin painottuen konstruktivismiin, konsertti-instituutiossa taustamusiikin kuunteleminen samassa funktiossa kuin sinfoniat tai konsertot on kontekstuaalinen väärinymmärrys. 

Oikea konteksti tälle musiikille ovat juhlat tai naamiaiset. Jos joku sellaiset juhlat joskus järjestää, haluan olla  paikalla!






1 kommentti:

  1. Mielenkiintoinen ja helposti luettava blogi alan suuresta ikonista! Aikalailla alaa harrastamaton, kuten minä, koki tämän varsin mukavana.

    VastaaPoista