Leningrad sinfonia

Aika ajoin sota ja sinfoniamusiikki kuuluvat yhteen. Pietarin kaupunki, tuo Pohjolan Palmyra, oli esikuvana Putinille, kun hän lähetti Pietarin filharmonikot Valeri Gergejevin kanssa Syyrian Palmyraan vuonna 2016, kun ensin oli sen vapauttanut ISIS:kseltä. Ehkäpä syyrialaiset arvostaisivat klassista musiikkia?

Normandian maihinnousun aikana BBC soitti Beethovenin viidettä sinfoniaa ta-ta-ta-taa morsemerkkinä, kolme lyhyttä yksi pitkä, Victory. Saksalaiset eivät osanneet ottaa vinkistä vaarin ja eivätkä osanneet varautua maihinnousuun. Esimerkkejä on toki muitakin, mutta pysytäänpä nyt Pietarissa.

Leningradin saarto vuosina 1941–1944 kesti 900 päivää ja johti yli 640.000 ihmisen nälkäkuolemaan. Piirityksen aikana kaupungissa oli pulaa kaikesta. Elintarvikkeiden puute sai ihmiset syömään lemmikkieläimensä ja tapettinsa huoneitten seiniltä liistereineen. Kun nämä loppuivat, syötiin myös vainajien aivoja tai muuten vain ikäviä naapureita. Laskutavasta riippuen (pommitukset, tykistötuli jne.) kuolleita saattoi olla reilusti yli miljoona tai puolitoista miljoonaa.

Nämä luvut ovat tietysti pieniä, jos niitä verrataan Josef Stalinin aikaansaannoksiin: suureen puhdistukseen (1936-1939), vankileirien saaristoon tai vaikkapa vuoden 1932 pakkokollektivisointiin Ukrainassa, jossa laskutavasta riippuen 4–10 miljoonaa ihmistä menehtyi. Luvut ovat summittaisia, koska yksilöillä ei tuolloisessa järjestelmässä niin suurta väliä ollut. Isä Aurinkoisen tappotili on noin 40 miljoonaa eri tavoin ”ei-luonnollisesti” kuollutta ihmistä.

Leningradin saartorengas ei suinkaan ollut aukoton. Kuten kartassa näkyy, neuvostojoukkojen hallussa oli suurin osa Laatokan etelärantaa, josta kesäisin proomujen avulla ja talvisin jäätä, ”elämän tietä”, pitkin pystyttiin huoltamaan kaupunkia. Todettakoon tässä lyhyesti, että suomalaisilla olisi ollut mahdollisuus osallistua aktiivisemmin huoltoreitin katkaisuun ja muihinkin sotatoimiin alueella niin halutessaan.

Säveltäjä Dimitri Šostakovitš sävelsi Leningrad sinfoniansa (C-duuri, opus 70) jo ennen näitä tapahtumia. Työnimenä oli Lenin. Kun tilanne muuttui, kappale sai uuden sisällön ja lopullisen asunsa. Sinfonia esitettiin piirityksen vielä jatkuessa 9. elokuuta 1942 Leningradissa. Teos oli kuitenkin esitetty jo ennen tätä sekä Kuybyshevissä eli Samarassa että Moskovassa. Mikrofilmattu partituuri lennätettiin Teheranin kautta länteen ja erityisesti Yhdysvalloissa teos sai suuren suosion. 

Säveltäjä raukka joutui kuitenkin koko uransa pelkäämään työnantajaansa, ja suosio ja epäsuosio vaihtelivat sekä ennen että jälkeen 7. sinfonian säveltämisen. Kuinka moni teistä on kuullut tai tuntee säveltäjän 8. sinfonian, nimeltään Stalingrad? 

Turun filharmoninen orkesteri johtajanaan Leif Segerstam on Turussa saavuttanut huikean suosion. Konserttien täyttöaste lienee ollut jo pari vuotta 95–100% ja useita konsertteja on torstain ja perjantain lisäksi myyty ylimääräisenä keskiviikkoisin. Olin siis enemmän kuin onnekas saadessani peruutuslipun illan konserttiin, mattimyöhäinen kun olin!

Segerstam johti teoksen odotetusti saaden irti suuret tehot koko orkesterista. Ensimmäisen osan hypnoottinen marssi, joka tosin oli sävelletty jo ennen kuin Hitlerin hyökkäyksestä oli tietoakaan, tulkitaan usein natsiarmeijan lähestymisenä Leningradiin. Ei tarvita paljon mielikuvitusta, kun basson kromaattiset liikkeet kuulostavatkin panssarivaunuille, rummut jalkaväelle ja vasket kranaattitulitukselle. Livenä tällainen on koettava – tuskinpa kenenkään kotistereot vastaavaa elämystä pystyvät tuottamaan!

Šostakovitšin musiikkia voi tietysti niin halutessaan kuunnella formaalisti musiikkina an sich, mutta poliittisen kontekstin häivyttäminen musiikkia kuunnellessa ei välttämättä onnistu. Muistelen Esa Pekka Salosen joskus sanoneen saavansa näppylöitä Šostakovitšin musiikista. Ymmärrän yskän. Ilmiselvää on, tämä musiikki ei ole harmitonta viihdettä, joka jättää kuuntelijalle hyvän mielen. Päinvastoin, erityisesti teoksen loppuosat ovat traumaattisia melodia-aiheita täynnä, eikä kokonaisuus pääty mitenkään onnellisesti.

Šostakovitšin Volkovin kiistellyt muistelmat lukeneena ei voi välttyä ajatukselta, että säveltäjä joutui kamppailemaan koko ikänsä diktatuurisen järjestelmän ja sen hirmuhallitsijan mielivallan alla. Jos musiikki ei sattunut miellyttämään häntä tai puoluekoneistoa, monenlaiset vaikeudet alkoivat.

Ehkäpä Leningrad sinfonia kuvaa molempia sortokoneistoja, kansallissosialistista ja kommunistista järjestelmää, yleisesti ja ihan yhtäläisesti? 

Hedelmistään puut tunnetaan.