Louhimiehen tuntematon

Tänään oli uuden Tuntemattoman ensi-ilta. Jos kyseessä olisi ollut James Bond - elokuva smokkiasu kuuluisi kuulemma asiaan. Kypärää tai maastopukua ei kukaan paikalle saapuneista ollut kuitenkaan pukenut päälleen. Hyvä niin, kuten tässä kohdassa kuuluukin sanoa: "elokuva ei ylistä sotaa, mutta antaa arvon ihmisille, jotka sinne joutuivat". Tämä koskee yhtäläisesti niin Edvin Laineen ja Rauli Mollbergin kuin nyt myös Aku Louhimiehen versioita.

En ole lukenut Väinö Linnan Sotaromaania, joten en osaa sanoa kuinka paljon uuden elokuvan käsikirjoitus on lainannut asioita sieltä tai kuinka paljon käsikirjoittajat ovat lisänneet elokuvaan omia oivalluksiaan. Lähtökohta on hedelmällinen. Kotirintaman ihmissuhteet syventävät erityisesti alikersantti Rokan ja vänrikki Kariluodon persoonallisuuksia.

Suuremmaksi kysymykseksi julkisuudessa noussee kuitenkin Helsingin Sanomien arvostelu elokuvasta. Toimittaja Juho Typön kirjoitus ei rohkaise katsojia teatteriin. Hän pitää versiota melko turhana ja toteaa myös, että elokuva ei kerro mitään uutta klassikkoteoksesta.

Makuasioista pitää toki kiistellä. Omien faktojen keksiminen sen sijaan ei ole suotavaa. Toimittajan väite ei näet pidä paikkaansa. 

Perustelen väitteeni ja samalla tulen paljastaneeksi itsestäänselvyyden. Rokka ei tietenkään kuole. Sen sijaan hän muuttuu ihmisenä. Tämä on elokuvassa ehdottomasti uutta ja samalla sen suurimpia ansiota. 

Muuttuneet ja hiljaiset miehet sekä murtuneet mielet ovat todellisuutta, joka on vaikuttanut varmasti koko maahamme. Lähes joka suvussa on tästä varmasti kokemusta. Aiemmat tuntemattoman sotilaan versiot eivät ole tähän viitanneet.

Muutama teknisempi huomio:

Vaikka elokuvaa on moitittu "kauniisti" kuvatuksi" ei se tarkoita, että se olisi sentimentaalinen. Äänitehosteet tekevät taistelut erittäin todentuntuisiksi, jopa siinä määrin, että katsoja voi samaistua taistelutilanteen intensiivisyyteen.

Näyttelijätyö on kautta linjan uskottavaa. Oli sitten kyseessä Robin, Aku (Hirviniemi) tai Madventuresin "Tunna".

Väinö Linnan epätodellisen iskevät repliikit on käsitelty vähemmän teatterimaisesti kuin aiemmin. Tämä lisää dialogin uskottavuutta. 

Hyvät asiat pysyvät ja paranevat. Onnittelut ohjaajalle!

Homo Deus

Suomenkielinen versio Bazar kustannus 2017, 447 sivua.

Myönnetään, ostin ylläolevan kirjan tarjouskirjamyymälästä, vaikka Akateemisesta kirjakaupasta sen olisikin saanut vielä täyteen hintaansa. Siellä se taitaa edelleen olla top 10 listan ykkösenä. 

Ehkäpä jumal-ihmisyys kiinnostaa, tai pakko myöntää - kirja on hyvin vetävästi kirjoitettu. Vähän samaan tapaan kuin Thomas Friedmannin kirja Lexus ja Oliivipuu noin 20 vuotta sitten, molemmat kirjat täynnä optimismia ja teknologiauskoa höystettynä valtavilla aukoilla sivistyksessä... ja sivistyksellä tarkoitan tässä erityisesti kanssaihmisten kunnioittamista.

En todellakaan osaa sanoa, onko kirjailija Yuval Noah Harari liikkeellä provosoidakseen tai miten paljon hän uskoo itse omiin väittämiinsä. Loistavista huomioistaan ja sujuvasta kielestään huolimatta kirjan pääsanoma ärsyttää. 

Teoksen alkupuolella maalataan lavea kuva uudesta yli-ihmisestä Homo Deuksesta, joka syntyy seuraavan 20 tai ainakin sadan vuoden kuluttua. Koska ihmiset ovat algoritmeja, kuoleman voittaminen ei ole kuin tekninen ongelma. Riittää, kun käy huollossa hakemassa uudet päivitykset. Tämän lisäksi pitää joskus joku vara-osakin vaihtaa. Tämä ei koske tietenkään kaikkia, sillä maksukyky ratkaisee kellä näihin palveluihin on varaa.

Lajityypin klassikko lienee Googlen teknisenä johtajana toimivan Ray Kurtzweillin The singularity is near, joka julkaistiin jo vuonna 2005. (Oman kappaleeni sain tuoreeltaan ystävältäni New Yorkista kirjailijan omistuskirjoituksella varustettuna. Myyn, jos joku haluaa ostaa...)

Kasvavat laskentatehot ja nanoteknologia avaavat aivan uudet ulottuvuudet ihmisen parantelemiselle ja hänen aistiensa ja älynsä tehostamiselle. Harari mainitsee Kurtzweillin kirjan, joka heijastaa Johannes Kastajan huuhdahdusta: "taivasten valtakunta on tullut lähelle" (Matteus 3:2). Sanomatta jää, kuka Jeesus mahtanee olla tässä yhteydessä.

Kirjailija tulee väittäneeksi paljon monesta asiata. Hän todistaa Jumalan kuolleen, mutta ei tässä yhteydessä tule maininneeksi Friedrich Nietzhscheä. Humanismit korostavat yksilön arvoa ja tämän tunteiden ja kokemuksen merkitystä arvojen muodostajana. Tämä on Hararin mielestä pelkistettävissä algoritmeiksi, joka samalla todistaa, että vapaata tahtoa tai sielua ihmisellä ei ole. Liekö kirjailijan juutalaisuus osasyynä siihen, että Martin Lutherin ja Erasmus Rotterdamilaisen keskustelu sidotusta ratkaisuvallasta vuodelta 1525 ei ole tuttu?

Kirjan lopussa esitellään teknohumanismi ja sen pidemmälle menevä muoto "dataismi". Kun datankäsittelystä tulee kaikkitietävä ja kaikkivoipa (?), järjestelmään liittymisestä tulee kaiken merkityksen lähde. Ihmiset haluavat sulautua datavirtaa ollakseen jotain suurempaa. "Jos koet jotain, tallenna se. Jos tallennat jotain, lataa se verkkoon. Jos lataat jotain verkkoon, jaa se".

Kirjailija jättää sanomatta paljon tai ainakin rivien väliin. Miten käy esim. niille, jotka eivät kehity riittävästi muuttuakseen Homo Sapiensista Homo Deukseksi? Arvatenkin huonosti. 

Vestigia terrent, jäljet pelottavat. On aina syytä varoa ihmisiä, jotka alkavat puhua yli-ihmisistä.

Anteeksi, että päästän ulos höyryä kirjan luettuani. Homo Deuksen kirjailija viittaa "höyryn päästöllä" kielikuvaan, joka syntyi höyrykoneen keksimisen myötä kuvaamaan ihmisen tunteita. Kielikuva on edelleen käytössä.

Kautta aikojen ihminen näkee itsensä keksimiensä koneittensa kaltaisena. Nyt kone on Internet.

On syytä painokkaasti kieltäytyä samaistumasta siihen.

En ole algoritmi. Ja lataamani jutut (tai logi tiedostot yms.) eivät ole minuuteni, joka Hararin mukaan on kuitenkin kaiketi vain illuusio.

Pitkät syklit

Nikolai Kondratieffin aallot 

Myönnetään: otsikko on haastava ja taloustiede ehkä vielä sekavampaa kuin kasvatustiede. Molempia on tullut kuitenkin jonkun verran harrastettua.

Neuvostovenäläinen Nikolai Kondratieff (1892-1938) aloitti tutkimustyönsä vuonna 1920 Moskovan suhdannetutkimuslaitoksessa. Hänen päätehtävänsä oli valoittaa ja todistaa Marxin talousteorian paikkansapitävyys ja tutkia samalla mekanismeja, jotka tämän teorian mukaan johtaisivat väistämättä kapitalismin romahtamiseen. 

Epäonnekseen tutkija päätyi kuitenkin väitteeseen, joka oli kommunistien mielestä väärä: vaikka talous aika ajoin kriisiytyykin, kapitalismi ei tuhoudu, vaan lamassa on aina uuden nousun siemen uusine innovaatioineen. Stalin ei pitänyt tutkijan ajatuksista, niinpä hänet vangittiin ja vietiin Siperiaan, jossa hänet lopulta teloitettiin vuonna 1938. Olisiko ehkä sittenkin kannattanut kirjoittaa artikkelinsa johtopäätökset hieman eri sävyyn? 

Kondrajeffin mukaan yhteiskunnan kehitys on hahmotettavissa keskimäärin 54 vuotta kestäviin jaksoihin. Nämä jaksot sisältävät neljä vuodenaikaa: kevät, kesä, syksy ja talvi. On vaikea sanoa, tunsiko Nikolai Oswald Spenglerin länsimaiden perikato - teoksen, mutta parhaat ajatukset ovat toki usein lainattu jostain muualta. 

Jokaisella Kondratieffin syklillä on omat piirteensä ja innovaatioinsa, jotka muovaavat sekä aikaansa että yhteiskuntaa. Ensimmäinen Kondratieffin sykli (1780-) oli vesivoiman, tekstiili- ja mekaanisen teollisuuden nousun aikaa. Toinen sykli (1830-) perustui teräksen ja rautateiden mukanaan tuomaan liikkuvuuteen ja sen mukanaan tuomaan markkinoiden kehittymiseen. 

Kolmannessa syklissä (1880-) sähkö- ja kemianteollisuus nopeuttivat kaupungien kehittymistä kun taas neljäs sykli (1930-) sai käyttövoimansa petrokemiallisesta teollisuudesta autoista lentokoneisiin ja lopulta avaruusraketteihin. Nikolai Teslan sähköauto taisi jäädä tämän aallon alle?

Viides aalto alkaa 1970-luvulta, jossa keskeistä on ollut tietoliikenteen kehitys. Öljykriisi ja lama ovat tämän aallon talvi, optimistinen kevät 1980-luku-, pidentynyt syksy lienee alkanut 1992 (ainakin suomessa) ja deflatorista talvea ollaan torjuttu jo yhdeksän vuotta keskuspankkien rahapolitiikalla. 

Nähtäväksi jää, kuinka tästä tilanteesta siirrytään kuudenteen aaltoon. Hyviä veikkauksia kehitystä ohjaavista draivereista ovat uudet energiamuodot, digitalisoitu terveydenhuolto, ympäristö- ja nanoteknologia.

Onko syytä optimismiin? Varmasti on, mutta Kontrajeffin talvi voi yllättää ankaruudellaan.

Koska syklit ovat pitkiä, jokainen sukupolvi kuvittelee oman aikansa totuudet enemmän tai vähemmän pysyviksi. Sukupolven iäksi voimme määrittää noin 27 vuotta. Yleensä joka toinen sukupolvi rakentaa perustan talouskasvulle ja joka toinen poimii kasvun hedelmät unohtaen siihen vaadittavan työn merkityksen. (Firman tuhoamiseen sen sijaan ainakin Mannin Buddenbrookeissa tarvittiin kolme sukupolvea... mutta se onkin kaunokirjallisuutta?) 

Kannattaisi silti pohtia, onko talousnobelisti Bengt Holmström oikeassa: mahdollistaako nykyinen eläkejärjestelmä poikkeuksen edellämainittuun? 

Kun tieto lisääntyy, on aina mahdollista testata, josko pitkien syklien determinismi voitaisiin voittaa. Nykyisen finanssipolitiikan alku vuodelta 2002 voitaneen pistää Ben Bernanken tiliin otsikolla: 

Deflation: Making sure "It" doesn't happen here 

Koska Bernanke oli tutkinut 1930-luvun lamaa, 2008 alkanut finanssikriisi torjuttiin aseilla, joita ei ole koskaan aiemmin käytetty.

Voiko Kondratieffin syklin voittaa? Tätä kokeillaan juuri nyt.