Iiro & Amadeus

Lehmänkarvatossut?

Iiro Rantala, piano ja musiikin johto 

Iiro Rantala: Pekka Pohjola

Iiro Rantala: Karma, Anyone with a heart, Freedom

Einojuhani Rautavaara: Pelimannit op. 1 

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto nro 21 C-duuri KV 467 

Iiro Rantala: Tears for Esbjörn, Happy Hippo, Hard Score

Huomisen perjantain konsertti on kuulemma loppuunmyyty - tänäänkin sali oli muutamaa paikkaa lukuunottamatta täynnä, yleisö innoissaan!

Jos ei pääse paikalle konsertin voi katsoa striiminä osoitteesta:

http://www.tfo.fi/fi/live/iiro-amadeus

Kannattaa käydä vilkaisemassa... sen verran mielenkiintoista musiikkia on tarjolla.

Iiro Rantalaa olen livenä nähnyt noin kolmisen kertaa soolokeikoilla ja solistina. TV-ohjelmia en niinkään ole seurannut, vaikka ehkä olisi pitänyt, sen verran lähelle aihepiiri menee omaa työtänikin.

On selvä, että musiikillisille puritanisteille Rantala voi olla punainen vaate, toisaalta crossover ei nykyään herätä enää niin suuria tunteita kuin se ehkä aiemmin on aiheuttanut.

Niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa, musiikkikasvatusta (sikäli kun joku tällaisen termin ylipäätään hyväksyy) tarvitaan myös vanhemmalle ikäluokalle. Tässä tehtävässä, muusikouden lisäksi, Rantala on erittäin ansioitunut.

Vielä joitain subjektiivisia havaintoja, joita voinee kutsua myös kritiikiksi. 

Illan sävellyksistä pidin eniten yhdistelmästä Karma, Anyone with a heart. Rantalan musiikki on laveaa, ehkä hieman elokuvamaista. Kun säveltäjä malttaa antaa aikaa ajatuksilleen aikaa kokonaisuus on nautittava. Freedom - sävellyksessä Steinway preparoidaan filtillä ja paperiarkilla - vaikutelma soinnista on digitaalinen.

Musiikillinen aines säveltäjällä muistuttaa kollaasia. Improvisaatiossa aiheista hypitään melko nopeasti aiheesta toiseen ja tarkkakorvainen kuulija huomaa tiettyjen keinojen toistuvan usein. Esim.  matalassa rekisterissä rymytään kunnes yht' äkkiä pianisti loikkaa ylärekisteriin soittamaan teemaa pehmeästi. Nelijakoiset teemat vaihtuvat nopeasti kolmijakoiseksi tuottaen karnevalistisen tunnelman.

Mozartin konserton kohdalla lopputulos on humoristinen, jossain kohtaa päälleliimatun oloinen, joka tapauksessa anarkistinen ja omanlaisensa. Välillä mennään kyllä metsän rajoilla - olisiko siis less, still more? 

Kyllähän Sibeliuskin karsi viulukonserttonsa ensimmäistä versiota nykymuotoonsa. Hyvääkin pystyy siis parantamaan.

Kiitos konsertista!