Auster 4321

 suomentanut Ilkka Rekiaro, 1141 sivua, Tammi 2017

Onko kirjallisuudella nykyään merkitystä? 

Näin on ilmeisesti ainakin Suomessa, jossa presidentti Sauli Niinistön alkusyksyn mediajulkisuutta saanut kirjailija Paul Austerin haastattelu boostasi 4321-kirjan myyntiä tavanomaista enemmän. Itse haastattelutilanne oli sympaattinen ja teki kunniaa kirjailijalle. Donald Trump tuskin vastaavaan hommaan ryhtyisi - sopii toki myös pohtia, mitähän kirjoja hän ylipäätään on lukenut?

Vaikka Akateemisessa kirjakaupassa Auster ei sitä myöntänyt, on vaikea uskoa, ettei hän kirjoittaisi 4321-kirjassa itsestään. Sen verran New Yorkilainen, juutalainen ja kirjallisuuden keskellä elävä kehityskertomus kyseessä on. 

Niille, jotka eivät tarinaa vielä tunne: kirjan idea on kuljettaa tarinan päähenkilön  Archie Fergussonin neljää toisistaan poikkeavaa elämää rinnakkain. Näitä versioita kuvaavat lukujen numerointi 2.1; 2.2; 2.3 ja 2.4. 

Itselleni esim. värikoodaus olisi ollut paljon parempi ratkaisu. Huolimatta Fergussonin eri versioiden erilaisuudesta, päähenkilö on liian samankaltainen, tapahtumat päällekäisiä ja siksi henkilöt menevät lukiessani helposti sekaisin. Tämähän on toki tuttu ongelma esim. venäläistä kirjallisuudesta. Samalla ihmisellä kun voi olla useita nimiä ja henkilögalleria niin laaja, että erillinen luettelo henkilöistä olisi aina paikallaan, joko itse kirjoitettuna tai kirjaan valmiiksi painettuna liitteenä. 

Kysymys, "kuka minä olen" on kirjan kantava teema. Yksittäiset sattumat muokkaavat ja vaikuttavat elämäämme ja siihen, miksi mahdollisesti tulemme. 

Kirjan alussa päähenkilön isoisän saapuessa MInskistä siirtolaisena Amerikkaan toinen maahantulija neuvoo tätä keksimään itselleen uuden sopivamman nimen. Kun ehdotettu nimi Rockefeller ei muistu isoisän mieleen, vastaa hän virkailijan kysymykseen omasta nimestään - ikh hob fargessen - eipä muistu mieleen... siispä Fergusson, tervetuloa Yhdysvaltoihin.

Kirjan alku on vetävä ja Austerin teksti hypnoottista. Jopa sivun kestävät virkkeet luovat vahvaa ja yksityiskohtaista tunnelmaa 1950- ja 1960-luvun amerikkalaisesta miljööstä. Kirjaa mainostetaankin suurena amerikkalaisena romaanina ja ajan kuvauksena. 

Mielestäni tässä asiassa  kirjailija ei kuitenkaan täysin onnistu. Yksittäiset maininnat Kennedyn murhasta, kuuluisista Baseball peleistä tai rotumellakoista uutisten välityksellä ovat vain osa kulissia, jossa itse näytelmä käydään päähenkilön mikrohistorian tasolla. On selvää, että noin 700 sivun jälkeen tämä rupeaa puuduttamaan lukijaa. Tuossa vaiheessa rupesinkin hyppimään sivujen ohi ja menetin mm. 1970-luvun keskityen kirjan viimeiseen lukuun. 

Loppuluvun langat solmitaan yhteen metatason ratkaisulla, joka ei ainakaan minulle tuonut katharsista. Sen sijaan jäin miettimään kannattiko kirjaan satsata näinkin paljon aikaansa. Mammuttimaiset mittasuhteet, niin paljon kuin Wagnerista pidän, ei ole koskaan itsetarkoitus.

Tammen keltaista kirjastoa voi toki aina pitää takeena kirjan laadukkuudesta. Useimmat Nobelistit löytyvät sarjasta jo reilusti ennen kuin he ovat palkintonsa saaneet.

Tämän kirjan takakannessa Haruki Murakami kutsuu Austeria neroksi. Tuskinpa Auster sellainen on, mutta hyvä kirjailija silti, sitä tuskin voi kukaan kiistää. 

Vuorisaarnaoratorio

Turun tuomiokirkon urut

Ars longa - vita brevis, elämä lyhyt - taide pitkä.

Kaikki kulttuuri vaatii totuttelua ja pitkäaikaista perehtymistä. Tämä pätee niin ruokaan kuin juomiinkin, saati sitten monimutkaisiin sosiaalisiin konstruktioihin tai olemisen tapoihin.  Oman kokemuksen lisäksi on hyvä tukeutua auktoriteetteihin ja kirjallisiin lähteisiin, jotta käsitys hyvästä ja toisaalta heikommasta laadusta kehittyy. 

Lyhyesti sanottuna kulttuuri vaatii vaivannäköä ja perehtyneisyyttä erityisesti eri ilmaisumuotojen konteksteihin. Vaivannäön sanotaan palkitsevan - ehkäpä näin on.

Siis:

Tänä iltana sai ensiesityksensä Pauliina Isomäen Vuorisaarnaorotorio, joka on Turun filharmoonisen orkesterin tilausteos 500 vuotta reformaation juhlavuoden kunniaksi. Jotteivät termit loppuisi kesken, konsertti oli samalla päätös saman organisaation change -sarjalle: "You must be the change you wish to see in the world” 

Konsertin johti Ruut Kiiski, solisteina toimivat sopraano Kaisa Ranta ja baritoni Jaakko Kortekangas. Kuorona oli CCA eli Chorus Cathedralis Aboensis. Esitystä saattoi seurata netin kautta suoraan streaminä ja kirkko oli täynnä yleisöä. Myös huomenna on esitys.

Keskityn seuraavassa vain siihen, miltä asia omasta näkökulmastani näyttäytyi.

Teoksen esitys ylipitkine harjoituskertoineen osui todella huonosti työelämän aikatauluihini. Koska musiikki on leipälajini, käytin vapauttani olla osallistumatta niihin harjoituksiin, jotka kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen olisivat lisänneet päivän pituutta neljällä tunnilla.

Teoksen sävelkieli oli toki modernia ja siten vaativaa. Tästä syystä se jäisi monelta kuorolta kokonaan esittämättä. Virheetön suorituksemme ei ollut, mutta selvisimme tehtävästä kunnialla.  Sopraanot ja altot hoitivat paremmin asiansa kuin miehet.

Tosiasiassa nautin vaarantunteesta, jota teoksen läpikäyminen kokonaisuutena kohdallani ensimmäistä kertaa ensiesityksessä tarkoitti. Katedraalin akustiikan takia en tiedä mitä ihmiset kuulivat. Arviot jälkikaiusta vaihtelevat 6-7 sekunnin luokassa.

Komea keskiaikaisuus, välillä Stravinskimäinen räiskyntä ja oivaltavat tekstit välittivät ainakin itselleni mielekkyyttä ja tunnetta jatkumosta, jota aito musiikki aina on. 

Älä unohda, teoksen yhdeksäs osa svengasi mukavasti ja säveltäjä rakensi teemoistaan ensimmäisen ja viimeisen osan välille kaaren. Parhaat hetket ovat musiikillisesti oivaltavia!

Tykkäsinkö siis musiikista?

En vastaa itse asettamaani kysymykseen, sillä tykkääminen ja arvostaminen ovat eri asioita ja näitä ei pidä sotkea toisiinsa. Se, mistä tykkään on henkilökohtainen asia. Se mikä on merkityksellistä tai hyvää, monen eri kontekstin vertailua ja pidemmän aikavälin valinnan tulosta.

Tässä mielessä ensiesitykset ovat aina vaarallisia - ne voivat myös epäonnistua. Mielestäni kokonaisuutena tänä iltana onnistuttiin.

Kritiikkiä harjoitusprosessista:

menivätpä yksityiskohdat miten pieleen hyvänsä, musiikkikappale tulisi laulaa 
ja soittaa läpi jo harjoitusjakson melko varhaisessa vaiheessa. Kokonaiskuva musiikista auttaa hahmottamaan tehtävän kokonaisuudessaan ja motivoi siten tekemään parhaansa. 

Hyvän harjoituksen tunnistaa siitä, että kuoro saa laulaa ilman turhia keskeyttämisiä.

Musiikin tekemisen Skylla Ja Charybdis: toisaalta pitäisi olla mukavaa ja helppoa (viihteellisyys), toisaalta tavoitteissa ollaan pikkutarkkoja ja pyritään täydellisyyteen (kunnianhimo).  Molemmat hirviöt tuhoavat musiikin olemuksen. Toinen tylsistymisenä, toinen turhautumisena.

Turhautumisestani huolimatta olen tyytyväinen, että sain itseni laulamaan ko. tilaisuudessa.

Louhimiehen tuntematon

Tänään oli uuden Tuntemattoman ensi-ilta. Jos kyseessä olisi ollut James Bond - elokuva smokkiasu kuuluisi kuulemma asiaan. Kypärää tai maastopukua ei kukaan paikalle saapuneista ollut kuitenkaan pukenut päälleen. Hyvä niin, kuten tässä kohdassa kuuluukin sanoa: "elokuva ei ylistä sotaa, mutta antaa arvon ihmisille, jotka sinne joutuivat". Tämä koskee yhtäläisesti niin Edvin Laineen ja Rauli Mollbergin kuin nyt myös Aku Louhimiehen versioita.

En ole lukenut Väinö Linnan Sotaromaania, joten en osaa sanoa kuinka paljon uuden elokuvan käsikirjoitus on lainannut asioita sieltä tai kuinka paljon käsikirjoittajat ovat lisänneet elokuvaan omia oivalluksiaan. Lähtökohta on hedelmällinen. Kotirintaman ihmissuhteet syventävät erityisesti alikersantti Rokan ja vänrikki Kariluodon persoonallisuuksia.

Suuremmaksi kysymykseksi julkisuudessa noussee kuitenkin Helsingin Sanomien arvostelu elokuvasta. Toimittaja Juho Typön kirjoitus ei rohkaise katsojia teatteriin. Hän pitää versiota melko turhana ja toteaa myös, että elokuva ei kerro mitään uutta klassikkoteoksesta.

Makuasioista pitää toki kiistellä. Omien faktojen keksiminen sen sijaan ei ole suotavaa. Toimittajan väite ei näet pidä paikkaansa. 

Perustelen väitteeni ja samalla tulen paljastaneeksi itsestäänselvyyden. Rokka ei tietenkään kuole. Sen sijaan hän muuttuu ihmisenä. Tämä on elokuvassa ehdottomasti uutta ja samalla sen suurimpia ansiota. 

Muuttuneet ja hiljaiset miehet sekä murtuneet mielet ovat todellisuutta, joka on vaikuttanut varmasti koko maahamme. Lähes joka suvussa on tästä varmasti kokemusta. Aiemmat tuntemattoman sotilaan versiot eivät ole tähän viitanneet.

Muutama teknisempi huomio:

Vaikka elokuvaa on moitittu "kauniisti" kuvatuksi" ei se tarkoita, että se olisi sentimentaalinen. Äänitehosteet tekevät taistelut erittäin todentuntuisiksi, jopa siinä määrin, että katsoja voi samaistua taistelutilanteen intensiivisyyteen.

Näyttelijätyö on kautta linjan uskottavaa. Oli sitten kyseessä Robin, Aku (Hirviniemi) tai Madventuresin "Tunna".

Väinö Linnan epätodellisen iskevät repliikit on käsitelty vähemmän teatterimaisesti kuin aiemmin. Tämä lisää dialogin uskottavuutta. 

Hyvät asiat pysyvät ja paranevat. Onnittelut ohjaajalle!