Auster 4321

 suomentanut Ilkka Rekiaro, 1141 sivua, Tammi 2017

Onko kirjallisuudella nykyään merkitystä? 

Näin on ilmeisesti ainakin Suomessa, jossa presidentti Sauli Niinistön alkusyksyn mediajulkisuutta saanut kirjailija Paul Austerin haastattelu boostasi 4321-kirjan myyntiä tavanomaista enemmän. Itse haastattelutilanne oli sympaattinen ja teki kunniaa kirjailijalle. Donald Trump tuskin vastaavaan hommaan ryhtyisi - sopii toki myös pohtia, mitähän kirjoja hän ylipäätään on lukenut?

Vaikka Akateemisessa kirjakaupassa Auster ei sitä myöntänyt, on vaikea uskoa, ettei hän kirjoittaisi 4321-kirjassa itsestään. Sen verran New Yorkilainen, juutalainen ja kirjallisuuden keskellä elävä kehityskertomus kyseessä on. 

Niille, jotka eivät tarinaa vielä tunne: kirjan idea on kuljettaa tarinan päähenkilön  Archie Fergussonin neljää toisistaan poikkeavaa elämää rinnakkain. Näitä versioita kuvaavat lukujen numerointi 2.1; 2.2; 2.3 ja 2.4. 

Itselleni esim. värikoodaus olisi ollut paljon parempi ratkaisu. Huolimatta Fergussonin eri versioiden erilaisuudesta, päähenkilö on liian samankaltainen, tapahtumat päällekäisiä ja siksi henkilöt menevät lukiessani helposti sekaisin. Tämähän on toki tuttu ongelma esim. venäläistä kirjallisuudesta. Samalla ihmisellä kun voi olla useita nimiä ja henkilögalleria niin laaja, että erillinen luettelo henkilöistä olisi aina paikallaan, joko itse kirjoitettuna tai kirjaan valmiiksi painettuna liitteenä. 

Kysymys, "kuka minä olen" on kirjan kantava teema. Yksittäiset sattumat muokkaavat ja vaikuttavat elämäämme ja siihen, miksi mahdollisesti tulemme. 

Kirjan alussa päähenkilön isoisän saapuessa MInskistä siirtolaisena Amerikkaan toinen maahantulija neuvoo tätä keksimään itselleen uuden sopivamman nimen. Kun ehdotettu nimi Rockefeller ei muistu isoisän mieleen, vastaa hän virkailijan kysymykseen omasta nimestään - ikh hob fargessen - eipä muistu mieleen... siispä Fergusson, tervetuloa Yhdysvaltoihin.

Kirjan alku on vetävä ja Austerin teksti hypnoottista. Jopa sivun kestävät virkkeet luovat vahvaa ja yksityiskohtaista tunnelmaa 1950- ja 1960-luvun amerikkalaisesta miljööstä. Kirjaa mainostetaankin suurena amerikkalaisena romaanina ja ajan kuvauksena. 

Mielestäni tässä asiassa  kirjailija ei kuitenkaan täysin onnistu. Yksittäiset maininnat Kennedyn murhasta, kuuluisista Baseball peleistä tai rotumellakoista uutisten välityksellä ovat vain osa kulissia, jossa itse näytelmä käydään päähenkilön mikrohistorian tasolla. On selvää, että noin 700 sivun jälkeen tämä rupeaa puuduttamaan lukijaa. Tuossa vaiheessa rupesinkin hyppimään sivujen ohi ja menetin mm. 1970-luvun keskityen kirjan viimeiseen lukuun. 

Loppuluvun langat solmitaan yhteen metatason ratkaisulla, joka ei ainakaan minulle tuonut katharsista. Sen sijaan jäin miettimään kannattiko kirjaan satsata näinkin paljon aikaansa. Mammuttimaiset mittasuhteet, niin paljon kuin Wagnerista pidän, ei ole koskaan itsetarkoitus.

Tammen keltaista kirjastoa voi toki aina pitää takeena kirjan laadukkuudesta. Useimmat Nobelistit löytyvät sarjasta jo reilusti ennen kuin he ovat palkintonsa saaneet.

Tämän kirjan takakannessa Haruki Murakami kutsuu Austeria neroksi. Tuskinpa Auster sellainen on, mutta hyvä kirjailija silti, sitä tuskin voi kukaan kiistää.