Ahneudesta ja örkeistä

Tämän eteen olisi voinut mennä seisomaan teatterin aulassa

Turun teatterin remontti on ilmeisen onnistunut. Talo itsessään näyttää toki samalta kuin aiemminkin, sen sijaan lavalla on tapahtunut suuri muutos. Kannattaa mennä katsomaan!

Mikko Koukin ohjaama J.R.Tolkienin Taru sormusten herrasta on näyttävä suurproduktio, joka hyödyntää uusittua teatteritekniikkaa näyttävine pyrotekniikoineen, liikkuvine lavasteineen ja väri- ja valoefekteineen. Valitettavasti musiikkia ei tässä kokonaisuudessa käytetä vastaavasti. Akrobatiaa, liikettä sitten sitäkin enemmän - ihme, ettei näyttelijät ole satuttaneet itseään pahemmin, sen verran hurjaa meininkiä lavalla nähdään. Kun Smeagol eli Klonkku näytelmän lopussa tippuu tuomiovuoren uumeniin, liekit lyövät voimalla aina katsomon takapenkkiä myöden. 

Mistä Ringissä sitten on kyse? "Valta turmelee ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti" totesi Lordi Acton jo vuonna 1887.  Niinpä varmaan, esimerkkejä löytyy ajastamme varsin helposti. 

Vaikka Tolkien ei myöntänyt velkaansa Wagnerille, on näiden samannimisten teosten vertaaminen toki hyödyllistä. Eittämättä Wagnerin kuusitoistatuntinen Ring on kokonaistaideteoksena suurempi ja syvällisempi kuin Tolkienin suoraviivaisempi fantasiakirjallinen saaga. Kun Wagnerin maailma on pakanallisen fatalistinen, Tolkienilla se heijastelee kristillisyyttä. Tästä erosta huolimatta yhtymäkohtia näiden teosten välillä on kuitenkin hyvin paljon. 

Wagnerin reininkullassa se joka kiroaa rakkauden saa maailman vallan itselleen. Sormuksen haltija hallitsee siis maailmaa. Tolkienilla sormus itsessään aiheuttaa muutoksen kenessä hyvänsä. Sormus - ei välttämättä sen haltija - hallitsee maailmaa.

Wagnerilla jättiläinen Fafner tappaa veljensä Fasoltin, kun taas Tolkienilla veljesmurha tapahtuu Hobitti Smeagolin ja Deagolin välillä. Klonkku kuristaa kaverinsa Andui-joen rannassa, kun taas Wagnerin sormus saa alkunsa Reinistä.

Jumaltentuhossa Siegfried luovuttaa sormuksen vapaaehtoisesti Brunnhildelle, kun taas Bilbo samaan tapaan luovuttaa sormuksen väliaikaisesti Samille. Lopulta sormus palaa lähtökohtaansa Reiniin tai vaihtoehtoisesti tuomiovuoreen.

Tolkien ei mielellään myöntänyt Wagnerin merkitystä. Katollisena brittinä  ja monarkistina hän ei varmasti tuntenut sukulaissieluisuutta ihmisuskoiseen, saksalaiseen sosialistiin. Ensimmäisen maailmansodan kokemukset taustallaan ja lähestyvän toisen maailmansodan tunnelmissa Tolkienin pahan Sauronin örkit lienee helppo tulkita natseiksi.

Mutta ehkäpä Taru sormusten herrasta on löydettävissä syvempiäkin tasoja. Vaikka valtaa ei edes olisi:

- Miten hyvätkin ihmiset lopulta päätyvät tekemään pahoja tekoja?

- Mikä onkaan "my precious"?

Kuten eräästä ohjelmasta muutama päivä sitten opin - lopulta me kaikki kuljemme ohuella jäällä sen suhteen mihinkä pahimmillaan kykenemme.