sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Patriarkka



Tampere on hieno teatterikaupunki ja lyhyen ajomatkan päässä Turusta. Kun tähän lisätään vielä Juha Jokelan kirjoittama Patriarkka, päätös viikonloppumatkasta oli helppo. Vastaavilla matkoilla olemme vierailleet usein myös Tampereen pienissä, mutta viihtyisissä taidemuseoissa kuten Aaltosen museo, Näsilinna, Hiekan taidemuseo, Tampereen taidemuso, Tamperetalon musiikkitarjontaa unohtamatta. Teattereita kaupungista löytyy vaikka muille jakaa, vain yhden loistavan esiin nostaakseni: Teatteri Telakka tullikamarin aukiolla. Monet näistä pienistä kulttuurilaitoksista pitää kuitenkin löytää itse. Sisältöä on, mutta puuttuuko selkeä yhteinen markkinointi? Liekö syynä tähän tamperelainen vaatimattomuus: "ei ny tehrä tästä numeroo"... 

Tämän kertainen esitys nähtiin Tampereen teatterissa. Partiarkka näytelmä on sukupolvitutkielma suurten ikäluokkien ja näiden lasten välisistä suhteista ja siinä samalla Suomesta, jota 1970-lukulainen henki vieläkin hallitsee. Päähenkilö perusinsinööri (dip.) Heimo eli Heikki Kinnunen on tyypillinen puhuva pää, mies joka tietää ja osaa kaiken. Omasta mielestään hän on ennenkaikkea strategi, jolla täytyy olla mielekkäitä projekteja: "Mä haluan vielä yhden elämän. Se ajatus tunki ihan päähän ja nyt mä tiedän, että se ei enää lähde sieltä". Eläkepäivät Normandiassa käyvät pitkäksi, kun paikalliset ihmiset tuntuvat jotenkin varautuneille ja vastuun ja velvollisuuksien puute saavat miehen muuttamaan takaisin Suomeen. Ei sillä väliä, vaikka rouvan vaalima puutarha jää taakse. Päätös on jo tehty.

Juha Jokelan teksti on purevaa ja humoristista. Se pakottaa pohtimaan valintojamme, kompromisseja ja vanhemmuuteen liittyviä velvollisuuksia. Näyttelijöistä erityisesti Ritva Jalonen, Heimon vaimo, on eleissään kirpeän uskottava - nainen, joka on tottunut kuuntelemaan miehensä paasaamista ja joustamaan omista toiveistaan aina tarvittaessa. Puhumattomuus ja toisten ohi puhuminen toistuu näytelmässä jatkuvasti. Silloin harvoin kun puhutaan, puhutaankin sitten hieman isoimmilla kirjaimilla. Näytelmän miniä uskaltaa nimittää patriarkkaa ja tämän kaveria mulkuiksi, jotka "sen lisäksi, että te rakensitte hyvinvointivaltion, niin te myös romutitte sen". Aika kohtuuton väite miesten mielestä, eihän nuoria ole tuntunut vastuu koskaan kiinnostaneenkaan. Tai ehkäpä ne ei osaa? Niin tai näin, Heimon kaveri Kale summaa faktan: meitä on nyt niin paljon enemmän, että sopiihan sitä yrittää...

Enempää juonta paljastamatta tyydyn toteamaan: näytöksiä on jäljellä koko kevääksi. Kannattaa käydä, jos aihe kiinnostaa.

1 kommentti:

  1. Moronnääs!

    Onpa kiva lukea synnyinkaupunkini, Turun, uudisasukkaan valottavaa kirjoitusta entisen kotikaupunkini, Tampereen teatteritarjonnasta! Tamperehan on kansan parissa saanut osakseen merkittävän tittelin; Suomen teatterimaailman Manchester - https://en.wikipedia.org/wiki/Tampere

    Patriarkka on loistava teos ja trilogian muut osat myös! Jokelan tekstit pysäyttävät ja puhuttelevat! Puhumattomuus ja puhuminen mielestäni on hyvä teema meille suomalaisille. Samoin tuo vanhemmuus. Minusta kuitenkin yksi pointti on jäänyt blogeista ja arvosteluista vähemmälle huomiolle. Minusta kaima ottaa myös kantaa vanhempien kykyn olla läsnä lastensa läheisyydessä. Arkoja aiheita, mutta tärkeitä!

    Mikko, koska mennään yhdessä teatteriin?

    Toivoo, nimimerkki "Vanhan liiton miimikko"

    VastaaPoista