The Internet is not the answer

Andrew Keen (2015). The Internet Is Not The Answer. 288 p.

Atlantic Books, London.

Ostettu Helsingin rautatieaseman Pocket Shopista Turun junaa odotellessa.

Yhteiskuntaa käsittelevää kirjallisuutta on hankala kirjoittaa. Jotkut kirjailijat tulevat korostaneeksi tietyn asian hyviä puolia; toiset etsivät kaiken mahdollisen todistaakseen kuinka väärin, haitallista tai vaarallista jokin asia on. Jo kirjan otsikon valinta on tarkkaa puuhaa, sillä väärä nimivalinta tulee karkottaneeksi eri tavalla ajattelevat lukijat muualle. Toisin kuin ”Matkamuisto Atlantasta”  yltiöpäisen positiivinen Big Data-kirja, The Internet is not the answer vaatii ja ansaitsee tulla tarkkaan luetuksi. Valtaosa Andrew Keenin väitteistä on pakko ottaa tosissaan.

Arvostelemalla Internetin kaupallisuutta, sen tuhoavaa vaikutusta ja narsistista tirkistelyn kulttuuria viidessä kirjassaan Andrew Keen on tehnyt itsestään tunnetun asiantuntijan alallaan. Kirjat ovat helposti ostettavissa Amazonista, eräästä niistä yhtiöstä, joita hän itse niin voimakkaasti arvostelee. Tänä vuonna julkaistu ”How to Fix the Future” on ilmeisesti jatko-osa tässä käsillä olevaan teokseen. Mutta ei latvasta puuhun nousta, tämä kirja pitää lukea ensin. Silicon Valleyn sisäpiiriin kuuluvana Keen tietää kyllä mistä kirjoittaa.

Lista Internetin mukanaan tuomista ongelmista on pitkä:

1. Internet keskittää vallan monopolistisille toimijoille kuten Amazon, Facebook ja Google
2. Uudet Internet yritykset työllistävät minimaalisen vähän ihmisiä
3. Yhtiöiden ja valtioiden harjoittama vakoilu ovat tuhonneet yksityisyyden
4. Airbnb ja Uber –tyyppiset yritykset rikastuvat köyhien kustannuksella
5. Musiikki, sanomalehdet, valokuvaus- ja kirjallisuusala ovat vaikeuksissa ilmaisen sisällön jakamisen vuoksi
6. Demokraattisen keskustelun sijaan nettiraivo ja ala-arvoinen käytös lisääntyvät
7. Internet vahvistaa Panepidemian tavoin rasismia, seksismiä ja kiusaamista
8. Yksinäisyys ja erillisyys lisääntyvät, vaikka moni esittelee elämäänsä Instagrammissa
9. Lähes miehittämättömät data-keskukset keräävät tietoa ja yhtiöt omistavat niille ilmaiseksi jaetun materiaalin
10. Toisin kuin valtiot Internetin suuryritysten ei tarvitse kantaa vastuuta yhteiskunnan sosiaalisista kysymyksistä

Ongelmien esittelyn lisäksi kirja sisältää kertauksen Internetin synty- ja esihistoriaan. Esihistorialla viittaan tässä sekä Jeremy Benthamin panoptikum käsitteeseen että DDR:n vakoilukoneiston ajatukseen Der Gläserne Mensch läpinäkyvästä ihmisestä. Tätä tavoitetta varten 1980-luvun puolivälissä Stasin palkkalistoilla oli jo 100.000 vakoilijaa. Onneksi ihmiset päättivät kuitenkin toimia toisin ja Berliinin muuri murtui. Muuttuiko jokin? Vuonna 2013 NSA jäi kiinni Angela Merkelin matkapuhelimen salakuuntelusta. Luottamus hyvä, kontrolli parempi. Terveisiä, Lenin.

Heikoimmillaan Keenin kirja on taloutta koskevissa väitteissään. Kautta teollisen historian luddiittien asenteet ja väittämät ovat olleet samankaltaisia. Toisin kuin kirjoittaja synkistelee Kodak yhtiön kohtaloa (suomentajan sivuhuomautus: ainakin omat 1970-luvun valokuvat pitäisi nopeasti digitalisoida, muuten ne häviävät lopullisesti) Schumpeterin luovan tuhon käsite sisältää ajatuksen muutoksesta. Pääsääntöisesti muutos on hyvä asia. Teknologiat vaihtuvat ja ihmisille avautuu uusia mahdollisuuksia. Taloutta ei voi rakentaa kuin Chaplinin pojassa, jossa poika heittää kiven ikkunaan ja Chaplin tulee kuin sattumalta paikalle aina uuden samanlaisen lasin kanssa.

Internetin haitoista yksilötasolla hälyttävin on Hello this is me – ”selfie-kulttuuri”. Muutkin kuin Trump möläyttelee Twitterissä mitä sattuu. Alaikäiset tyttöset ottavat itsestään kuvia, joita tulevat myöhemmin katumaan. Samalla Millenium sukupolven luottamus toisiaan kohtaan on heikentynyt. Kun jatkuvasti joutuu näyttelemään olevansa jotain, jota ei oikeasti ole, nousee kysymys identiteetistä keskeiseksi.

Jos kontaktimme ovat pääsääntöisesti sosiaaliseen mediaan perustuvia, emmekä käy keskustelua oikeiden ihmisten kanssa, tosiasiallisesti olemme yksin (yksin joukossa). Se sekä kaventaa meitä ihmisinä että konkreettisesti lisää pahoinvointia yhteiskunnassa. Samalla tavoin toimii ”kuplaantuminen”. Vahva ammatillinen identiteetti ei saisi määrittää olemistamme kaiken aikaa. Uusiin asioihin tutustuminen ”just for fun” on hyvä lääke tätä vastaan. Jos Mark Zuckerbergiä olisi uskominen, ihmisellä on vain yksi identiteetti. Siksipä sitä pitää niin varjella. Toisaalta sen vakoilu on myös helppoa. Riittää kun laskee klikkaukset, tykkäykset ja kaverit, ja muitakin tietoja on helppo saada käsiinsä.

Ratkaisua Keen ei edellä esitettyyn ongelmaan kerro, joten vastaan siihen ihan itse: Yhden identiteetin väite ei yksinkertaisesti sanottuna ole totta. Ihmisessä on monta identiteettiä riippuen kontekstista, missä hän toimii, kenen seurassa hän on ja mitä hän kulloinkin puuhailee. Roolimme vanhempina, töissä tai lomalla on aina erilainen. Ihmisyyttä voi kehittää osallistumalla ja kokemalla asioita – reaalimaailmassa.

Summa Summarum:        Lopulta ihminen on kuitenkin aina itselleen arvoitus.

Häntä ei voi/ei saa pelkistää ykkösiin tai nolliin.

Ps. Ai niin vielä siitä yksityisyydestä, rakkaat digitalistit!

(Tämä koskee siis vain yhtä lukijasegmenttiä, muut älköön huolehtiko)… Google Analytics kertoo, että ette lukeneet kovinkaan montaa kulttuurijuttua viimeksi Big Data sivulla vierailtuanne… tervetuloa kokeilemaan!